Nettiviha on kuin kummallinen heijastus maailmasta, jossa nielemme negatiivisia asioita loputtomiin, marmatamme korkeintaan sille parhaimmalle ystävälle tai puolitutulle, jota vääryys koskee yhtälailla kuin meitä itseämme. Netissä on hyvä avata suu, huutaa ulos paha olo, kasata paskaa kerros kerrokselta jonkun toisen niskaan toivoen, että jollain voisi olla joskus pahempi olo kuin minulla itselläni. Livenä suuttuessa voimme huutaa ilmoille sanoja, joita emme tarkoita. Sanoja, jonka päällimmäinen tarkoitus on kertoa: ”Hei, musta tuntuu nyt näin pahalta”. Jälkikäteen noita juttuja pyydellään anteeksi, sovitellaan. Jokainen pystyy ymmärtämään, että suuttuessa kaikkea sanomaansa ei tarkoita ihan noin – tarkoitus on vain loukata, satuttaa, mutta ennen kaikkea herättää. Nettihuutelua ei tarvitse koskaan pyytää anteeksi. Viha ei rauhoitu. Kirjoituksen perään löytyy aina se seuraava vihaaja, jonka tehtävä on viedä kirjoitus uudelle asteelle. Pistää paskan määrässä paremmaksi. Sovittelijaa ei tule, tai jos tulee, hänet ammutaan kaiken sen vihan keskelle.

Netissä omaa pahaa oloa voi purkaa ihan keneen vain. Taustalla voi olla, kuten minun tapauksessani, jonkun tekemä vääryys tai virhe, jonka seurauksena lähdemme joukolla soihtuinemme polttamaa noitaa roviolla. Toisaalta syyksi kelpaa väärä ihonväri, väärä uskonto, väärä mielipide, se, että puhut vääristä asioista. Toimittajat ja poliitikot ovat nettivihattujen etulinjassa. On uhkauksia, kunnianloukkauksia, pahimmassa tapauksessa tappouhkauksia – niitäkin, joissa uhataan kohteen lisäksi kaikkia hänelle tärkeitä. Netissä kaiken tämän kirjoittaminen on liian helppoa. Jos kirjoittajilta jälkikäteen kysytään, että tarkoititko oikeasti tätä, moni menee hiljaiseksi. ”Sehän on vaan netti”. Voi kun jostain voisi saada sellaisen taian, joka pakottaisi jokaisen vihaansa nettiin purkavan miettimään, että sanoisinko tämän kaiken suoraan, jos vihan kohde olisi tässä kanssani?

Viha on pahimmillaan silloin, kun siihen liittyy massahysteria. Paitsi, että ison joukon vihahyökkäys on vaikeampaa ymmärtää kuin yksittäisen ihmisen kauna jostain, porukassa tyhmyys tiivistyy ja vihan kohde saa todella pelätä mihin vihakirjoittelu päätyy. Joskus on väitetty, että on hyvä päästä purkamaan itseään jossain. Kuitenkin näyttää siltä, että nimenomaan ryhmäilmiö yllyttää kirjoittajien vihaa entisestään. Maailmalla on nähty vihailmiötä laajassa mittakaavassa myös sellaista ihmistä kohtaan, jolla ei ole ollut mitään suhdetta julkisuuteen tai edes pyrkimystä siihen. Aiemmin esille nostamani Bjästan tapaus on yksi traagisimpia. Se, että tyttö tuli raiskatuksi, ei ollut tarpeeksi paha asia. Lisäksi yhteisö käänsi hänelle selän ja aloitti nettilynkkauksen, jota ei toivoisi kenellekään. Samankaltaista repimistä, uhkailua ja totaalista mollaamista on harrastettu myös yksittäisten mielipiteiden esittämisestä. Sananvapaus on kummallinen asia. Vihaajat vetoavat siihen, että heillä on oikeus sanoa mitä mieltä he ovat. Eikö tämä sama oikeus pitäisi olla myös sillä, jonka mielipidettä vastaan hyökätään?

Mihin tämä johtaa? Yhä useampi miettii mitä voi sanoa. Toimittajat pohtivat, että jos otan tämän aiheen käsittelyyn, se voi johtaa tilanteeseen, jossa joudun pelkäämään perheeni puolesta. Nuoret miettivät mitä netissä uskaltaa sanoa, koska pahimmassa tapauksessa vastassa voi olla tuhansia väkivaltaisia uhkauksia.

Vaikka yhden ihmisen nettiviha ei ylläkään samanlaisiin mittasuhteisiin kuin massahysteria, on tietyllä tapaa kyse ihan samasta asiasta, kun yksi ihminen päättää netissä ottaa kohteekseen toisen. Kun yksi ihminen toistuvasti mollaa, uhkailee, pyrkii tuottamaan vahinkoa toiselle. Näistä tapauksista ei uutisoida, mutta silti ne voivat olla kohteelleen todella traagisia. Kyse voi olla monen mielestä naurettavan pienestä asiasta. Harrastusporukan närästä. Väärästä rotuvalinnasta. Kateudesta.

Oli kyse sitten mistä tahansa. Oli kyse massan mukaan menemisestä tai päänaukomisesta yksin, tulisi meidän kaikkien muistaa, että viha ja netti eivät anna lupaa ihan mihin tahansa. Laiton uhkaus, kunnianloukkaus ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen ovat rikoksia netissä siinä missä netin ulkopuolellakin. Oletko syytön oikeuden edessä? Entä sen suurimman tuomarin – itsesi? Lue ääneen se mitä kirjoitit ja mieti haluatko oikeasti olla se ihminen, joka suoltaa noita sanoja.

Päätän viikon jo aiemmin luvattuun kirjoitukseen siitä miten minusta tuli bloggaaja. Se avatkoon minun motiivejani tähän kirjoittamiseen.

Ensi viikolla sitten keskitymme pääasiassa nettivihan juridiseen puoleen.