Nettiviha
Ilta. Yksi monista. Se voisi olla mikä tahansa ilta, mutta sinä iltana Ystävä soittaa ja tuuppaa tietämättään minut takaisin omalle raiteelleni. Tai ainakin etsimään sitä.
On torstai. 25. huhtikuuta 2013. On kulunut aika tarkalleen vuosi siitä, kun lopetin viimeisimmän kirjani, jonka jälkimainingeissa minusta tuli yksi seuraavan kesän kuumimmista puheenaiheista. Yle esittää raporttia ruotsalaisesta nettivihasta.
"Nyt mä vasta ymmärrän miltä susta on tuntunut," huokaa kaveri puhelimessa. Sanoihin kulminoituu jollakin tapaa hetkessä kaikki. Se murtaa muurit ja saa sanomaan asioita, joita en uskonut olevan lupaa sanoa. Sanat saavat tajuamaan miten vähän olen kenellekään puhunut tunteistani ja sen miten yksin me kaikki olemme olleet. Mikään ei valmentanut meitä siihen mikä alkoi kesällä 2012.
Katson nettivihaa käsittelevän Silminnäkijän ja Spotlightin. Luen juttuihin liittyvät artikkelit. Huomaan tuijottavani ruutua epäuskoisena. Yllättäen ilmiölle on nimi ja tunteelle on lupa. Shokki ja pelko ovatkin ymmärrettäviä ja niitä käyvät läpi muutkin. Olen tietämättäni astunut tabun maaperälle. Tabun, jota en ymmärrä tabuksi, mutta jota on ilmeisesti kaikin keinoin piiloteltu tähän asti. Jopa poliisi on kehottanut sulkemaan suun aiheelta, mutta Ylen tuottaja Hannele Valkeeniemi kuvaa puhumattomuutta näin: - Se ei vähennä vihapuhetta. Sitä on yritetty, mutta vihaajat saavat siitä vain voittoisan tunteen, että se menee perille ja osuu. Nyt vihan kohteet tulevat ensimmäistä kertaa julki tämän likaisen salaisuuden kanssa. (Lähde: YleX: Kenenkään ei pidä sietää verkkovihaa)
Päätin keskittyä hetkeksi kirjoittamaan nettivihasta. Ennen kaikkea nettivihaa kohdanneen ihmisen näkökulmasta. Keskittyen sen vaikutuksiin ja mahdollisesti aiheuttamiin tunteisiin. Tulen varmasti sivuamaan myös nettikiusaamista, identiteettivarkauksia ja julkisuuden, netin ja juridiikan problematiikkaa.
Tervetuloa mukaan. Sana on vapaa (myös vihalle).
Seuraavana ilmestyvät kirjoitukset
Minä ilman nettivihaa
Miten minusta tuli bloggaaja?
Kommentit