Itse törmäsin vuosi sitten monta kertaa kummalliseen ajatukseen netissä. Moni kysyy nettivihan kohteelta, että miksi tämä on yksin? Missä on perhe? Missä on tukijoukot?

Vaikka nettivihan kohde voi olla ihan kuka vain, useimmiten ampumalinjalle taitaa osua jollakin tapaa julkisuudessa oleva henkilö. Jokainen julkisuudessa tavalla tai toisella oleva joutuu varmasti perheensä kanssa käymään erinäisiä keskusteluja ja pohdintoja siitä, että mikä on perheen suhde julkisuuteen. Jokaisella ihmisellä on oikeus valita haluaako olla julkisuudessa ja millä tavoin. Moni tekee päätöksen, että perhe pysyy poissa julkisuudesta, niin hyvässä kuin pahassakin.

Päätös on mielestäni täysin ymmärrettävä ja nettivihan osuessa osaksi julkisuutta, sen ymmärtää entistä selvemmin. Kukaan ei halua asettaa perhettään raadeltavaksi. Eikä kukaan halua kävellä joukon ammuttavaksi tieten tahtoen, kun se ei edes millään tavoin ole vaikkapa osa perheenjäsenen työtä. Usein vahvin tukijoukko on se hiljainen joukko, jota ei koskaan nähdä.

Täytyy muistaa, että samalla kun jokainen itse määrittelee sen haluaako olla julkisuudessa, meidän on myös mahdollista päättää mitä haluamme itsestämme julkisuuteen antaa. Loppujen lopuksi julkinen minä on monelle hyvin suppea ja pieni osa itseä, eikä välttämättä aina edes osatotuus. Monelle julkisuus on eräänlaista teatteria. Ihmisille näytetään se mikä halutaan, ei sisintä. Tämänkin ymmärtää. Kritiikki on helpompi ottaa vastaan, kun sen kohteeksi joutuu eräänlainen roolihahmo, eikä itse.

Koska julkisuus on vain yksi osa ihmisen elämää, yleensä hyvin pieni osa, kotijoukkojen tukeminen mitataan jossain ihan muualla kuin julkisissa esiintymisissä. Se mitataan lasten vanhempainilloissa, joissa tekstarit lähtevät napsumaan heti, kun nettivihan kohde astuu saliin. Se mitataan kauppareissuilla, joilla täysin tuntemattomilla on asiaa ja se mitataan niinä hetkinä, kun itse ei enää jaksa uskoa muuhun kuin vihapuheeseen. Ne sanovat, että kun valheita kuuntelee tarpeeksi pitkään, niihin alkaa uskoa.