Netti on täynnä kirjoittelua. Netti antaa helposti mahdollisuuden saattaa jonkin asian ison ihmisjoukon tietoisuuteen. Viime aikoina eräs läheiseni on kysynyt useita kertoja: ”Niin ja miten tämäkin juttu nyt sitten tuli julkisuuteen? Miksi nämä ihmiset halusivat tehdä siitä julkisen?” Hyviä kysymyksiä.

Viime viikkojen puheenaiheina ovat olleen Marimekon plagiaatti, Kaapon konttori ja nyt viimeisimpänä sosiaalisessa mediassa leviää erään kissanomistajan kirjoitus kokemuksestaan eläinhoitolasta. Miten minusta tuntuu, että on vain ajankysymys koska kissahoitola on iltapäivälehtien otsikoissa? Pitäähän kaikkien päästä kauhistumaan.

Kissakirjoitus on hyvä osoitus myös siitä, että netissä on hyvä pauhata ja vihata. Kohteella ei ole väliä. Yksi vihaa eläinhoitolan pitäjää, toinen moralisoi kissojen omistajaa eläintensä hoitoon viemisestä, kolmas kyseenalaistaa julkisen kirjoittamisen. Kaksikymmentä vuotta sitten kukaan ei kirjoittanut arkipäivän vastoinkäymisiään nettiin. Harmistukset ja hankaluudet pysyivät lähipiirissä. Herää kysymys, kuinka moni olisi kuullut kissoista, Kaaposta tai edes Marimekosta?

Olisi mielenkiintoista nähdä tutkimustietoa ihmisten vihakäyttäytymisestä. Mitä tapahtuu vihalle, jos sen pitää itsellään, purkaa läheisilleen tai osallistuu nettiraivoon? Olisi helppo uskoa, että siinä missä kotona pauhattu myrsky on asettunut jo aikaa sitten, se nettikirjoittelun keskellä vaan kasvaa. Yksi heittää löylyä lisää ja muiden on pakko vastata huutoon.

Ja mikä on oikeus ja kohtuus, kun puhutaan nettikirjoittelusta? Kohtuuden määrittelee meistä ihan jokainen. Se mikä toisen mielestä on kohtuullista, on toiselle jo kohtuuttomuus. Kissa-asiassa on nostettu esiin ”vihan kohteeksi” joutuneen hoitajan henkilökohtaiset asiat. Mitä, jos hän ei jaksa ottaa vastaan enää tätäkin? Niinpä. Jossain on aina se viimeinen juttu, joka katkaisee kamelin selän, jos se on katketakseen. Tästä ei ole niin pitkä aika, kun erään tv-ohjelman lääkäri tappoi itsensä nettikirjoittelun vuoksi. Hetkeä myöhemmin uutisoitiin nuoresta, joka kirjoitti viimeiset sanansa facebookiin, jossa oli saanut osakseen suuren negatiivisen ryöpyn. Mikä halu meillä ylipäätään on haudata ihmisiä psykologiseen paskaan? Miten toisenlainen tämä maailma olisikaan, jos yrittäisimme ymmärtää ja yrittäisimme kylvää ympärillemme positiivisuutta?

Jos kohtuus on suhteellista, on oikeus hyvinkin laissa määriteltyä. Valitettavasti netin maailmassa pätee hyvin se, että omat oikeudet tunnetaan ja niitä puolustetaan viimeiseen asti – toisen oikeuksista viis. Keskiviikkona palaan kirjoittamaan juuri näistä rajoituksista, jotka laki meille asettaa. Mitä saa tehdä, jotta ei loukkaa toisen kunniaa tai syyllisty laittomaan uhkaukseen tai yksityisen tiedon levittämiseen? Lisäksi pohditaan vähän identiteettivarkautta, joka ei ole rikos, mutta joka toivottavasti joku päivä vielä on.