Olen kirjoittanut useita kertoja masennuksestani, paniikkihäiriöstäni ja siitä miten opin elämään mieleni kanssa. Olen oppinut rajaamaan elämääni. Karsimaan turhaa stressiä pois. Tarraamaan kiinni positiiviseen ajatteluun. Nettiviha oli kuitenkin minulle ja mielelle jotain uutta ja niinpä eräänä päivänä tajusin törmänneeni myös paniikkihäiriön kanssa johonkin aivan uuteen.

Koska olin monella tavalla pahemmin hajalla jo keväällä ennen nettivihaa, ei liene mikään yllätys, että nettivihan vaikutukset olivat melkoiset. Moni kuvitteli, että elin unelmaani Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan ilmestyessä toukokuussa, mutta todellisuudessa ajatukseni olivat jo jonkin aikaa olleet mustempia kuin muistin niiden olleenkaan. Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan julkaisuviikolla istuin junaradan varressa ja mietin, että miksi oikeastaan elin. Julkaisupäivänä hankin itselleni muutaman uuden arven lisää ja sille tielle jäin joksikin aikaa.

Kesä vaihtui syksyksi. Ajoittain kaupassa tai muuten ihmismassassa ahdisti. Raivasin itselleni tilaa, jätin menemättä. Yritin käpertyä vatsassa kasvavan vauvan ympärille ja nauttia siitä. Muistaa, ettei stressi olisi hyväksi sillekään. Yritin löytää takaisin kirjoittamaan, mutta huomasin uuden ongelman. Minulla meni jonkin aikaa tajuta, että kärsin paniikkihäiriön oireista istuessani tietokoneelle. Henkeä ahdisti. Tuntui puristava tunne kaikkialla. Halu tehdä mitään - elää - katosi. Istuin koneelle kerta toisensa jälkeen. Ajattelin kirjoittavani uutta tekstiä, blogia, ihan mitä vain. Aina vain uudelleen ja uudelleen nousin koneelta valtavan ahdistuksen rusentamana. Vaikka en lukenut sähköposteja, en facebook-viestejä, en enää edes yrittänyt antaa itsestäni mitään kenellekään, se kaikki oli siellä silti.

En tiedä miksi tai miten tilanne helpotti. Käännekohta tapahtui, kun ystäväni soitti minulle nähtyään YLE:n nettiviha-ohjelman. Katsoin ohjelmat, googletin, luin. Löysin jotain tuttua. Löysin tunteilleni luvan. Oli helpompaa käsitellä itselle aikaisemmin vieraita asioita toisten sanojen kautta.

Ei se mikään miss Riihimäki ole.

Varmaan melko vapaamielinen tyyppi.

Saattaa olla monta vihamiestä, en liikkuisi pimeillä kaduilla vähään aikaan.

Jos sillä on ne kaks turvamiehinä...Kumma nimi Vettenterä, morassakin on terä

mistä ne aikaisemmin kirjoitti.

***

Omat lapset ja eläimet heitteillä. Kuvaan ei välitä. Koti siivoton. Että kehtaakin puhua kiusattujen puolesta, kun itse on mitä on.

***

Pitäiskö kirjailija teloittaa kaasukammiossa vai sähkötuolissa vai ampumalla? Mielipiteitä odotetaan!

***

Jep, täytyy toivoa että isä älyää suojella heitä (lapsia)

Äiti kun taitaa elellä nyt omissa haavemaailmoissaan, seuraamuksista välittämättä. Toivottavasti älyäisi edes keskittyä antamaan uudelle vauvalle rauhallisen alun.

…

Noin huomionkipeä ihminen olisi kyllä saanut jäädä lapsettomaksi.

***

Vettenperä

Vesiperä

Petkunperä

Petkunterä

***

Eri juttuja ja lähteitä yhdistelemällä alkaa käydä ilmi, että henkilöllä on skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö, vaikea masennus ja alkoholismi. Lisäksi hän on ilmeisesti yrittänyt tappaa lapsensa, mutta tullut viime hetkellä katumapäälle ja lapsi on saatu elvytettyä...

***

Mähän muistan ton Minnan ala-aste ajoilta!

En siis todellakaan tunne häntä, mutta jotenkin se näytti niin tutulta.

Nyt kun luin, että oli Mikkolan ala-asteella ja oikean/tyttönimen tietäen, osasin yhdistää hänet veljeensä, jonka tunsin paremmin.

(Mintun huomautus: Minulla ei muuten ole veljeä)

***

Olen ilkeä, mutta näinköhän MV taruili kouluaikanaankin. Kiusaaminen on toki aina väärin. Mutta mikäli harjoittaa tämäntyylistä järjestelmällistä valehtelua, ymmärrän kiusaajiakin.

Joskus pitäisi katsoa peiliin.

***

Minä ajattelin jo päivällä, kun luin tästä K:sta, että MV kumppaneineen taitaa "vehkeillä" teidän/meidän ka. Heillä taitaa tosiaan olla hirveä julkisuuden kaipuu...Uskon, että saavat jonkinlaisen tarinan kehiteltyä valheiden peittelemiseksi.

***

^ Jep. Voisin jopa väittää Minttiksen olevan iloinen tuosta "paparazzi-julkisuudestaan". Tietenkin pitää sitten lasten takia vähän nurista siitä yksityisyyden suojasta.

***

Onkohan Minttis turvautunut siihen vanhimpaan keinoon pitää mies itsellään keinolla kuin keinolla, tulemalla raskaaksi. 
***
Ja tossa kuvassa Mintun ilme on musta jotenki voitonriemunen. Varmaan oikein ilonen ku sai haluamansa kuvan, itsensä mies kummassakin kainalossa. (tolla pärställä ei oikeesti päästä tohon tilanteeseen kuin tosiaan ennalta sovitusti.)

(Mintun huomautus: Kommentti koskee 7 päivää – lehdessä julkaistua kuvaa, joka siis otettiin äitiyspoliklinikan pihalla ennen kuin ehdimme edes huomata kuvaajaa ja toimittajaa)

***

Jos se kuppi meni nyt sit nurin?   Varmaankin aviomies sai tarpeekseen, jos ei oikein huumori kohdannut tuosta mammaklinikalla-kuvasta? Jos kerran on jo eripaprut laitettu meneen, ENNEN tätä kaikkia kohua, niin todennäköisesti ukko haluaa nyt kahta kauheemmin pois. Ja ei voi moittia!

***

Je,jep.Syyte tai ei,eiköhän tämän rouvan "kirjailijanura" ollut siinä.Maine ja uskottavuus meni.Parempi vaan rämän rouvan hakeutua toiselle alalle,ei riitä rahkeet kirjailijaksi

***

Ei jukoliste. Silti suoltaa sitä sontaansa kirja kirjan jälkeen omakustanteena eikä tajua vinkistä, kun oikeet kustantamot ei lämpene!

***
 

Ja jos joku ei sattunut nyt ymmärtämään, niin ihka ensimmäinen sääntö nettivihassa on - ÄLÄ GOOGLETA! 

Ihan liian helposti nettiviha kuitenkin leviää netin ulkopuolelle. Netin kirjoitteluista syntyy uteliaisuus myös niissä, jotka kohtaavat vihatun arkielämässä ohimennen. Yhtäkkiä on niin pirun hienoa olla vihatun facebook-kaverina ja levittää henkilökohtaisia asioita pitkin nettiä. Siinä menevät perhekuvat, henkilökohtaiset asiat ja myös luottamustoimissa luottamuksellisiksi sovitut asiat, jos sillä voi jollain tapaa pönkittää omaa statustaan tai yllyttää vihamyllyä.

Juorut eivät olekaan enää vain suusta suuhun naapurustossa leviäviä juoruja vaan on pirun pop päästä revittelemään keskustelupalstoille: ”Mä tiedän missä se asuu”, ”Sen mies on töissä siellä ja siellä”, ”Lapset on mun lapsen kavereita ja niillä on kotona sitä ja tätä”. Kukaan ei kyseenalaista netissä kerrottua totuutta, kun sen kertoo ”ihan varmasta lähteestä miehen työkaverin vaimo”. Osa voi olla tottakin, mutta toisaalta valheet saavat ajoittain aivan käsittämättömiä piirteitä, kun tarinan mukaan nettivihan kohde on saanut keskenmenon pari kuukautta vauvan syntymän jälkeen ja samoihin aikoihin perheen vanhempi lapsi on tappanut itsensä. Siinä sitä on yhtä kysymysmerkkiä, kun puhelin ja facebook täyttyvät ”onko se totta” – viesteistä.

Nettivihatun asioita on hyvä ruotia kotona. Kovaan ääneen ja välittämättä siitä, että vihatun lapsen kaverit kuulevat. Siinä sitä taas selvitään koululla yhtä ja toista, johon lapset – niin vihatun kuin toisenkin osapuolen – ovat sinällään täysin syyttömiä. Huonolla tuurilla missiolle lähtee myös lasten opettaja, jolla on oma mielipiteensä, jota julistaa lapsille. Ammattitaitoista? No ei taida olla.

Kun puhut jollekin perheesi asioista, törmäät kerta toisensa jälkeen toteamukseen: ”Joo. Mä tiedän.” Väkisinkin tekee mieli kysyä, että mistä sä tiedät ja mitä, kun todennäköisimmin tietolähde on joku nettikirjoittelija, jonka tietojen todenperäisyyttä voi vain arvella. Jossain vaiheessa vain väsyy selittelemään yhtään mitään. Toteaa, että oikeat läheiset tietävät kyllä asioiden laidan ja muilla ei ole niin väliäkään. Vaan kyllä se silti ahdistaa, kun kävelee koulunpihalle ja näkee useamman kääntyvän kuiskimaan jotain toiselle lastaan kouluun tuomaan tulleelle vanhemmalle tai havahtuu salamavaloon kauppareissulla. 

Vaikka nettivihan kohde voi olla ihan kuka vain, useimmiten ampumalinjalle taitaa osua jollakin tapaa julkisuudessa oleva henkilö. Jokainen julkisuudessa tavalla tai toisella oleva joutuu varmasti perheensä kanssa käymään erinäisiä keskusteluja ja pohdintoja siitä, että mikä on perheen suhde julkisuuteen. Jokaisella ihmisellä on oikeus valita haluaako olla julkisuudessa ja millä tavoin. Moni tekee päätöksen, että perhe pysyy poissa julkisuudesta, niin hyvässä kuin pahassakin.

Päätös on mielestäni täysin ymmärrettävä ja nettivihan osuessa osaksi julkisuutta, sen ymmärtää entistä selvemmin. Kukaan ei halua asettaa perhettään raadeltavaksi. Eikä kukaan halua kävellä joukon ammuttavaksi tieten tahtoen, kun se ei edes millään tavoin ole vaikkapa osa perheenjäsenen työtä. Usein vahvin tukijoukko on se hiljainen joukko, jota ei koskaan nähdä.

Täytyy muistaa, että samalla kun jokainen itse määrittelee sen haluaako olla julkisuudessa, meidän on myös mahdollista päättää mitä haluamme itsestämme julkisuuteen antaa. Loppujen lopuksi julkinen minä on monelle hyvin suppea ja pieni osa itseä, eikä välttämättä aina edes osatotuus. Monelle julkisuus on eräänlaista teatteria. Ihmisille näytetään se mikä halutaan, ei sisintä. Tämänkin ymmärtää. Kritiikki on helpompi ottaa vastaan, kun sen kohteeksi joutuu eräänlainen roolihahmo, eikä itse.

Koska julkisuus on vain yksi osa ihmisen elämää, yleensä hyvin pieni osa, kotijoukkojen tukeminen mitataan jossain ihan muualla kuin julkisissa esiintymisissä. Se mitataan lasten vanhempainilloissa, joissa tekstarit lähtevät napsumaan heti, kun nettivihan kohde astuu saliin. Se mitataan kauppareissuilla, joilla täysin tuntemattomilla on asiaa ja se mitataan niinä hetkinä, kun itse ei enää jaksa uskoa muuhun kuin vihapuheeseen. Ne sanovat, että kun valheita kuuntelee tarpeeksi pitkään, niihin alkaa uskoa.

Valitettavasti tässä vihariemussa jalkoihin jää helposti myös sivullisia. Kun joku joutuu nettivihan kohteeksi, alkaa loputon tekemisten ruotiminen. Nettikansa ei unohda, eikä netistä huku mikään. Esille kaivetaan kaikki mitä ko. henkilö on koskaan tehnyt ja sanonut. Mukaan ruotimiseen joutuvat perhe (mukaan lukien lapset, puoliso, vanhemmat ja sisarukset perheineen, ehkäpä myös siskonkumminkaimanveljenpoika, jos sellainen suinkin on jossain tekstissä koskaan mainittu), ystävät (joista keksitään mitä uskomattomimpia juttuja, jos oikeaa tietoa ei löydy), työkaverit (koska löytyy joku aivan käsittämätön aasinsilta nettivihan kohteen tekemisiin – ”Tää fontti tässä näyttää muuten ihan ton käsialalta”) ja suurin piirtein jokainen, joka ikinä vaan uskaltaa mainita nettivihan kohteen tuntevansa. Paitsi, että trollaus on netissä kova sana ja lähestulkoon kaikki ovat kotoisin Porvoosta ja näin ollen jokainen, joka nettivihan kohdetta netissä uskaltaa puolustaa, saa pian niskaansa ”sä olet kuitenkin oikeasti se” – kommenttiryöpyn.

Siinä voi isompaakin ihmistä hirvittää, lapsesta puhumattakaan, kun netti täyttyy teksteistä, joista ei ota tolkkua kukaan. Joku kertoo jotain ja yhtäkkiä kertomus jää elämään täytenä totena. Netti on kuin pieni kyläyhteisö, jossa kaikki tietävät asiat asianomaista paremmin. Tosin täytyy muistaa, että elämme maailmassa, jossa on ihan ok soittaa pikkutytölle ja uhata puukotuksella, ihan vain siksi, että tyttö sattui soittamaan väärään numeroon tai lähettää tappouhkauksia ihmiselle, joka nyt vain sattuu olemaan erikielinen kuin itse olet.

Viha yltyy. Se leviää. Se tarttuu. Mihin se johtaa? 

Ylen Nettiviha-projekti starttasi komeilla otsikoilla: Tiedän missä asut. Lause, jonka merkitys muuttuu täysin riippuen siitä missä yhteydessä sitä käytetään. Jos puolituttu toteaa tietävänsä missä asut, kun pyydät häntä teelle, ei lauseeseen sisälly sen kummempaa dramatiikkaa. Tilanne on täysin toinen, kun sillä painotetaan vihaisia, nimettömänä kirjoitettuja sanoja, jotka saattavat sisältää uhkauksia väkivallasta, raiskauksesta, jopa murhasta.

Harvempi meistä on oikeasti murhaaja. Harvempi raiskaa tai pahoinpitelee elämänsä aikana ketään. Miksi sitten netissä näyttää sieltä täältä ilmestyvän ihmisiä, jotka ovat valmiita uhkailemaan pahimmilla mahdollisilla asioilla? Välillä viha näyttää vyöryvän hyökyaallon lailla. Se on kuin hallitsematon pillastuneiden härkien lauma, joka vyöryy pitkin ahtaita kujia.

Todellisuus vain taitaa olla toinen. Netissä näkyy valitettavasti se, että pieni joukko pystyy pitämään ihan käsittämättömän suurta ääntä. Kun anonyymeys mahdollistaa kymmenien ja taas kymmenien nimimerkkien luomisen, näyttää vihaajien joukko paljon todellisuutta suuremmalta. Lisäksi osalle kirjoittajista nettiviha on parasta viihdettä pitkiin aikoihin. Sillä mitä vihataan, ei ole merkitystä, kunhan vihajoukossa voi tuntea kuuluvansa johonkin. Vastapainona ne, jotka eivät vihakirjoittelua hyväksy, hiljenevät suurelta näyttävän joukon edessä, koska eivät halua joutua osallisiksi. Mutta hei, ollaanko me taas siellä koulun pihalla? Suurin osa on passiivisesti kiusaamisen hyväksyviä, jotka eivät vain uskalla puuttua vaikka mieli tekisi. Surullista tässä on se, että joskus pari hyvää sanaa voivat olla ne, jotka pelastavat.

Hyvänä esimerkkinä suurelta vaikuttavan vihaajajoukon harhasta käyköön suomenruotsalaisiin kohdistunut ”vihailmiö”. Supo esitti arvelun, että viestien takana saattaa hyvinkin olla vain yksi ihminen. Niin kurjaa kuin yhden ihmisen aggressiivinen hyökkäys onkin, se on kuitenkin aivan toista kuin suunnattoman joukon, jolta nettivihaajat helposti näyttävät. Facebookiinkin voi nopeasti luoda kymmenen erilaista tunnusta, joilla huutaa ja mekastaa.

Viha on ilmiönä pelottava. Täytyy sanoa, ettei mikään ole vetänyt minua niin hiljaiseksi kuin vuosi sitten sähköpostissa saamani tappolista. Se oli erään koulukiusatun viesti, jossa hän kertoi, että nyt on aika tasata tilit, kääntää pelin toisinpäin ja kymmenien vuosien jälkeen kostaa kaikki se vääryys, jonka hän oli kouluaikana kokenut. Tiedän missä asut. 

Seuraavaksi:

Nettivihan kohteena sivullinen

Missä ovat muut? Missä on tukiverkosto? 

 Pelkään, että saan syytteen kirjoittelemalla tänne. Voiko minut jäljittää?

Kysymys kerää peräänsä pikimmiten vastauksia ja pohdintaa siitä mikä on kunnianloukkaus. Mistä voi saada syytteen keskustelufoorumilla ja mitä anonyymiys on käytännössä?

Netin anonyymit keskustelufoorumit ja kommentit rehottavat. On helppo sanoa ihan mitä vain, kun se kenelle sanotaan, ei tiedä kuka sanoo. Useimmat tuntuvat jopa lähtevän oletuksesta, ettei kirjoittelun kohde saa tietää. Tällöin nettikirjoittelu on kuin kuiskaus selän takana: ”Oletko kuullut tämän makoisimman juorun?” tai ”Mä en sitten yhtään tykkää ton Marketan miehestä. Se on jotenkin niin kummallinen.” Aivan kuin ei ymmärrettäisi, että se kuiskaus kauppajonossa on hiukan toisenlainen juttu kuin kirjoitus, joka on kenen tahansa luettavissa.

Toiset taas pyrkivät tarkoituksella loukkaamaan ja levittämään pahaa. Miksi? Siihen olen väärä ihminen vastaamaan. On spekuloitu, että nettivihan kirjoittaminen on jonkinlainen keino purkaa omaa pahaa oloaan. Jälleen kerran saavumme kiusaamisen perimmäisten kysymysten äärelle. Eikö siellä koulussakin aina sanottu kiusaajista, että ”niillä nyt on itsellään sitä ja tätä ongelmaa” tai ”niillä nyt on itsellään niin paha olo”. Kiusatun piti vaan olla se fiksumpi, joka ei lähde vastaamaan huutoon, vaikka sanat viiltäisivätkin elämää suurempia haavoja ihoon.

Minusta meistä jokainen voisi joskus pysähtyä ja katsoa peiliin. Kysyä hiljaa itseltään, että millainen minä olen ihmisenä? Millainen haluan olla? Itse olen näiden kysymysten äärellä viettänyt viimeisen vuoden. Samalla tavalla toivoisin jokaisen, joka kirjoittaa toisesta loukkaavaa tekstiä netissä, katsovan peiliin ja kysyvän itseltään, että haluanko oikeasti olla se ihminen, joka satuttaa toista tahallaan?

Sen, että ihmiset aukovat päätään anonyymiyden suojista, voin jotenkin vielä ymmärtää, vaikka lähtökohta onkin äärimmäisen epäreilu. Useimmiten nimettömässä kirjoittelussa hyökätään suoraan jotakuta vastaan. Uhri on paljas, uhri on suoraan tähtäimessä, mutta laukauksen ampujalla ei ole kanttia astua itse päivänvaloon ja sanoa omalla nimellään: ”Minä olen tätä mieltä”. Joku on joskus sanonut, että kyllä miehen on pystyttävä seisomaan sanojensa takana ja kantamaan tekojensa seuraukset. Mikä on siis kirjoittelija, joka hyökkää vasten toisen kasvoja paljastamatta omiaan?

Anonyymiyden suojissa kirjoittelun voin jotenkin vielä ymmärtää. Se on aivan liian helppoa, vaikkakin jonain päivänä saattaa joutua vastuuseen sanoistaan. Eniten ihmettelen ihmisiä, jotka laukovat ihan mitä sattuu facebookissa omalla nimellään ja kasvoillaan. Esimerkiksi nettipoliisin sivuilla ”heitetään läppää”, josta voi oikeasti joutua ongelmiin. Onko anonyymi kirjoittelu hämärtänyt ihmisten käsityksen siitä, ettei netissä voi sanoa ihan mitä tahansa? Ensin vihataan anonyyminä ja kohta facebookissa. Lopuksi todetaan: ”Sehän on vaan facebook”.

Linkkejä aiheesta:

Kaleva: Sakot kunnianloukkauksesta keskustelupalstalla 

Helsingin sanomat: Seitsemälle syytteet Susan Ruususen kunnian loukkaamisesta 

Ilta-Sanomat: Poliisia netissä herjanneelle tuomio kunnianloukkauksesta

Laissa todetaan näistä rikoksista seuraavaa.

Kunnianloukkaus:

Joka

1) esittää toisesta valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, taikka

2) muuten kuin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla halventaa toista,

on tuomittava kunnianloukkauksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Edellä 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuna kunnianloukkauksena ei pidetä arvostelua, joka kohdistuu toisen menettelyyn politiikassa, elinkeinoelämässä, julkisessa virassa tai tehtävässä, tieteessä, taiteessa taikka näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa ja joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.

Kunnianloukkauksesta tuomitaan myös se, joka esittää kuolleesta henkilöstä valheellisen tiedon tai vihjauksen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan kärsimystä ihmiselle, jolle vainaja oli erityisen läheinen.

HUOM! Monesti kuvitellaan, että julkisuuden henkilöt olisivat jotenkin vapaata riistaa. Laki rajaa kuitenkin kunnianloukkauksen alta pois nimenomaan TOIMINNAN ARVOSTELUN politiikassa, elinkeinoelämässä, julkisessa virassa jne. Laki ei siis salli julkisuudenhenkilönkään mollaamista tai haukkumista vain siksi, että kyseinen henkilö on julkisuudenhenkilö. Usein näistä asioista kuitenkin vaietaan, koska a) julkisuudenhenkilöt tarvitsevat julkisuutta b) oikeudenkäynti asiasta tuo loukkaukselle vain lisää julkisuutta.

Laiton uhkaus:

Joka nostaa aseen toista vastaan tai muulla tavoin uhkaa toista rikoksella sellaisissa olosuhteissa, että uhatulla on perusteltu syy omasta tai toisen puolesta pelätä henkilökohtaisen turvallisuuden tai omaisuuden olevan vakavassa vaarassa, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, laittomasta uhkauksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen

Joka oikeudettomasti

1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai

2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville

esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa, on tuomittava yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pidetä sellaisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan esittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka näihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.

Laki on yksiselitteinen, mutta miksi sen soveltaminen netissä tuntuu yhä monesti olevan lapsenkengissä?

Tässä kuitenkin pari esimerkkitapausta:

Poliisia netissä herjanneelle tuomio kunnianloukkauksesta (Ilta-Sanomat) http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288338323912.html

Uhkaili ja haukkui homoksi, maksettavaa 2 700 euroa (Länsi-Uusimaa)

http://www.lansi-uusimaa.fi/artikkeli/103510-uhkaili-ja-haukkui-homoksi-maksettavaa-2%E2%80%89700-euroa

Mies haukkui toista netissä, tuomittiin kunnianloukkauksesta (Turun sanomat)

http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/115273/Mies+haukkui+toista+netissa+tuomittiin+kunnianloukkauksesta

”Oloneuvos” tuomittiin nettikirjoittelusta (Satakunnan kansa)

http://www.satakunnankansa.fi/Satakunta/1194703044099/artikkeli/+oloneuvos+tuomittiin+nettikirjoittelusta.html

Yksi ongelma nettimaailmaa ja lakia kuitenkin vaivaa. Identiteettivarkautta ei ole Suomessa vielä saatu kriminalisoitua. Näin ollen ihminen saa netissä esiintyä kenenä haluaa, jos ei samalla syyllisty muuhun rikokseen. Onneksi toisen ihmisen nimissä tehtävä kirjoittelu on sellainen taiteenlaji, että harvempi siinä onnistuu syyllistymättä johonkin edellä mainittuun rikokseen.

Viime viikkojen puheenaiheina ovat olleen Marimekon plagiaatti, Kaapon konttori ja nyt viimeisimpänä sosiaalisessa mediassa leviää erään kissanomistajan kirjoitus kokemuksestaan eläinhoitolasta. Miten minusta tuntuu, että on vain ajankysymys koska kissahoitola on iltapäivälehtien otsikoissa? Pitäähän kaikkien päästä kauhistumaan.

Kissakirjoitus on hyvä osoitus myös siitä, että netissä on hyvä pauhata ja vihata. Kohteella ei ole väliä. Yksi vihaa eläinhoitolan pitäjää, toinen moralisoi kissojen omistajaa eläintensä hoitoon viemisestä, kolmas kyseenalaistaa julkisen kirjoittamisen. Kaksikymmentä vuotta sitten kukaan ei kirjoittanut arkipäivän vastoinkäymisiään nettiin. Harmistukset ja hankaluudet pysyivät lähipiirissä. Herää kysymys, kuinka moni olisi kuullut kissoista, Kaaposta tai edes Marimekosta?

Olisi mielenkiintoista nähdä tutkimustietoa ihmisten vihakäyttäytymisestä. Mitä tapahtuu vihalle, jos sen pitää itsellään, purkaa läheisilleen tai osallistuu nettiraivoon? Olisi helppo uskoa, että siinä missä kotona pauhattu myrsky on asettunut jo aikaa sitten, se nettikirjoittelun keskellä vaan kasvaa. Yksi heittää löylyä lisää ja muiden on pakko vastata huutoon.

Ja mikä on oikeus ja kohtuus, kun puhutaan nettikirjoittelusta? Kohtuuden määrittelee meistä ihan jokainen. Se mikä toisen mielestä on kohtuullista, on toiselle jo kohtuuttomuus. Kissa-asiassa on nostettu esiin ”vihan kohteeksi” joutuneen hoitajan henkilökohtaiset asiat. Mitä, jos hän ei jaksa ottaa vastaan enää tätäkin? Niinpä. Jossain on aina se viimeinen juttu, joka katkaisee kamelin selän, jos se on katketakseen. Tästä ei ole niin pitkä aika, kun erään tv-ohjelman lääkäri tappoi itsensä nettikirjoittelun vuoksi. Hetkeä myöhemmin uutisoitiin nuoresta, joka kirjoitti viimeiset sanansa facebookiin, jossa oli saanut osakseen suuren negatiivisen ryöpyn. Mikä halu meillä ylipäätään on haudata ihmisiä psykologiseen paskaan? Miten toisenlainen tämä maailma olisikaan, jos yrittäisimme ymmärtää ja yrittäisimme kylvää ympärillemme positiivisuutta?

Jos kohtuus on suhteellista, on oikeus hyvinkin laissa määriteltyä. Valitettavasti netin maailmassa pätee hyvin se, että omat oikeudet tunnetaan ja niitä puolustetaan viimeiseen asti – toisen oikeuksista viis. Keskiviikkona palaan kirjoittamaan juuri näistä rajoituksista, jotka laki meille asettaa. Mitä saa tehdä, jotta ei loukkaa toisen kunniaa tai syyllisty laittomaan uhkaukseen tai yksityisen tiedon levittämiseen? Lisäksi pohditaan vähän identiteettivarkautta, joka ei ole rikos, mutta joka toivottavasti joku päivä vielä on.