Se on jotenkin ensimmäinen ajatus, kun katsoo nykyisin ulos. Tätä lunta riittää vielä hyvin pitkälle kevääseen.

Takapiha on oikeasti lumen vallassa ja edellisillä nuoskalumilla tehty lumiukko on saanut monta kerrosta lisää lunta päälleen. Alan pikkuhiljaa kallistua sille kannalle, että ehkä tuolle takapihallekin oikeasti PITÄISI tehdä jotain näin talviaikaankin, vaikkei siellä kyllä oikeasti olla yhtään. Tänä talvena ollaan vissiin juuri ja juuri sen verran oltu, että saatiin tuo lumiukko ja pieni lumilinnan alku aikaan.

Jokuhan lupaili, että tänä vuonna huhtikuulle asti olisi poikkeuksellisen kylmää. Tarkoittaisikohan tämä sitä, että tätä lunta oikeasti riittää toukokuulle asti. Hassua muuten, näin viime yönä unta lumen sulamisesta. Lumi oli aivan yks kaks yhtenä päivänä kadonnut melkein täysin. Ei taida tänä talvena olla ihan realistista, vaikka kuinka yks kaks iskisi 10 astetta lämmintä ja päivän rankkasade.

Olin aamupäivän Ossen kanssa erään ystävän pihalla ulkoilemassa. Muuten meni ihan hyvin, mutta täytyy sanoa, että jos tähän kuuhun ei olisi osunut useita isoja laskuja, olisin ajanut suoraan kaverilta toteuttamaan suunnitelmaani ja ostamaan itselleni Kuoma-talvisaappaita. Ostin nimittäin tälle talvelle uudet talvikengät ja ne ovat aivan onnettomat. Ilman villasukkaa ei pärjää edes tällaisilla -5 pakkasilla. Niinpä olin kuin jäädytetty tullessani kotiin. Mutta ihanaa oli ulkoilla ja ihanaa oli nauttia seurasta. Tuo ulkoilu on kyllä sellaista, että aina on kivempi, kun on AIKUISTA SEURAA.

Tätäkin riittää. Nimittäin tykkäämistä. Eilisiltana tuli pikkuisen huono omatunto, kun pidin Mellille pientä puhuttelua siitä, että miten sisaruksia kohdellaan ja miten ne ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät ihmiset maailmassa. Lopulta Melli alkoi itkeä ja tuli tosiaan semmoinen olo, että olen minäkin äiti, kun itketän lasta ennen nukkumaan menoa, mutta josko asia olisi vaikka mennyt perille? Minusta tuntuu, että minun pahin painajaiseni on se, että Nessa ja Melli onnistuvat pilaamaan välinsä täysin tällä jatkuvalla sisarusrähinällä.

Otin tuossa pari päivää sitten kuvia meidän puskahännistä (bushy-tailed jirdit), jotta voisin lähettää niitä kasvattajalle. Tuli siinä sitten mieleen, että voisin samalla esitellä myös teille nämä kaksi perheemme harvinaisinta jäsentä (jos unohdamme ihmiset, ne ovat kaikki ihan uniikkeja ;) ) .

Tässä kuvassa komeilee puskistamme vanhempi, nuoremman emo Osama, joka on tiettävästi ensimmäisen Suomessa syntyneen puskapoikueen emo. Osama täytti joulukuussa 5v ja jännityksellä odotamme miten pitkään tätä ikää riittää.

Tässä kuvassa on sitten nuorempi, Elmeri, joka nimestään huolimatta on tyttö. Mistään vahingosta tässä nimessä ei ole kyse vaan tämä ensimmäinen puskapoikue nimettiin hyvin pitkälle "pikkuoravien" mukaan. Elmeri täyttäisi toukokuussa viisi ja emoa katsellessa en näe mitään syytä miksei se potkisi sinne asti. 

Tänään on ilmeisesti tätäkin riittää päivä, koska nuo sanat tuntuvat sopivan niin moneen asiaan.

Vaippojakin ainakin riittäisi. Jos mietitään mikä määrä tässä huushollissa on melkein yhtämittaisen 8 vuotisen vaippakauden aikana käytetty niin... Juu... Ei mietitä sitä. Niitä on paljon, vaikka Osse olikin yli 2v täysin kestoissa. Nyt vaan alkaa näkyä valo tässä tunnelin päässä. Osse on ollut pari päivää ilman vaippaa ja pissavahinkoja on sattunut ihan muutama. Ulos laitoin tänään vielä vaipan, mutta mahdollisimman paljon pyrin pitämään ilman. Josko tämä tästä.

Vaippa-asiasta tuli mieleen, että minulla on oikeasti valtava määrä kestovaippakankaita, joista joskus kuvittelin ompelevani vaippoja. Paljonhan Ossen vaipoista tein itse, mutta niitä kankaita... Niitä on PALJON. Joskus kuvittelin, että tee niistä myyntiin vaippoja, mutta hitot. Jos minulla on joskus oikeasti aikaa ommella, niin sitten minä teen Nessalle sen heppahupparin, jota olen suunnitellut jo useamman vuoden. Tai jotain muuta omille lapsille. Tai vaikka itselle. Pitää inventoida kankaat ja katsoa, että haluaisiko joku ostaa ne. Neppipressistä en taida raaskia luopua. Kaipa niitä voi joskus käyttää johonkin ihan muuhun.

Työtä riittää. Mörkö on aivan loppusuoralla ja taas muistan miksi sanon, että kirjassa on valtavasti työtä sen jälkeen, kun viimeinen piste on laitettu. Eilen taitoin kantta ja ihmettelin bodin taitto-ohjeita. No nyt olen siltäkin osin fiksumpi. Huomaan olevani jotenkin ihan hysteerinen Mörön oikoluvun kanssa. Minulla on koottuna viidestä ihmisestä koostuva oikolukuryhmä, mutta silti panttaan tekstiä itselläni. "Käyn sen vielä läpi" ajattelen. Ei. En käy. Se lähtee tänään oikeasti ja samalla alan valmistella koevedoksen tilausta. Sitten vikat oikolukukorjaukset ja avot - kirja on valmis painokoneeseen.

Tekemistä riittäisi. Pyykkivuori paisuu. Siivota pitäisi. Elukkalaa pitäisi siivota, ensisijaisesti marsut ja degut ja sen jälkeen sitten kaikki muu. Liikkua pitäisi. Lasten kanssa pitäisi nauttia tästä talvesta. Pitää perheaikaa. Kaikkea. Ja mitä minä teen? Bloggaan. No eikös sitäkin PIDÄ tehdä?

Ennen kuin karkaan ruuanlaittoon ja pyykkisotaan totean vielä, että nyt painoa RIITTÄÄ. Toivon, että olen viimeinkin löytänyt sen uhman, jolla tätä painoa PUDOTETAAN. Haluan oikeasti pystyä ensi kesänä pyöräilemään yksipyöräisellä ja tässä fyysisessä kunnossa se ei onnistu. Pitää siis liikkua ja samalla hukata johonkin  tätä läskiä. Kirjasin itseni eilen pitkästä aikaa kalorilaskuriin ja toivon saavani siitä jonkinlaista tukea tähän hommaan. Ja sitten vaan liikuntaa, liikuntaa, liikuntaa. Sen mukaan kuin suinkin aikaa saa jostain otettua.

Kun vaikka kaikkea muuta tuntuukin tänään riittävän, niin se aika mokoma on kortilla kuten aina.

P.S. Lisäsin kategorian Kuvat 2 ihan siksi, että blogissa alkaa olla jo siinä määrin kuvia, että kaikkien latautuminen vie aikaa. Niinpä uudet kuvat tulevat uuteen kategoriaan.

Eilinen purkaukseni oli jotain mitä en ole tehnyt sitten viime lokakuun. Kirjoitin aidosti ja avoimesti tunteistani kirjoittamiseen liittyen. Olen ollut tänä talvena aika allapäin ja ajoittain minusta tuntuu, että tämän melankolian alku osuu aikalailla niihin päiviin, jolloin Gerbiilifaktan koevedos tuli. Olen ihmetellyt, että miksi näin. Minunhan pitäisi olla onnellinen. Vaan sitten eräänä päivänä toden teolla ymmärsin mistä on kyse.

Ongelmana on se, että kirjoittamisesta on tullut minulle Liian Iso Asia. Pelkään, että asiat menevät pieleen, olen hermostunut. Yritän parhaani mukaan tehdä todeksi niitä asioita, joista olen koko elämäni haaveillut ja minkä eteen olen aina tehnyt töitä ja pelkään kuollakseni, ettei siitä tulekaan mitään.

Siitä seurauksena on se, että koko stressi kulminoituu hetkiin, jolloin huudan, etten haluakaan enää kirjoittaa. Etten haluakaan astua tälle jäälle ja katsoa kantaako se. Niinä hetkinä surffaan työkkärin sivuille tai oppilaitosten kurssitarjottimia ja mietin, että mikä olisi se suunnitelma B. Vaan olen yhtä hullu kuin tähänkin asti. Sitä suunnittelmaa ei ole. Ei vain ole. On vain tämä unelma. Tämä todellisuus. Nämä hetket.

Eilen saatoin kiukutella. Eilen saatoin olla. Oli hyvä tekosyykin, oli hyviä ystäviä kylässä ja oli kivaa pelata pitkästä aikaa carcassonnea oikein porukalla. Mutta tänään minä käärin hihat ja lähetän Mörön vielä kerran oikolukuun ja aloitan kansien taiton.

Koko illan hoin Arille, että masennuksessa on kyse ajattelumallista. Kun pystyy muuttamaan ajattelumallia, olo paranee suoraan.  Koska kyse on myös aivojen kemiasta, se ei välttämättä paranna ihmistä, mutta parantaa oloa. Niinpä tänään minä käärin hihat, puren hammasta ja hoen itselleni: "Tämä on hyvä tarina." "Tästä tulee komea kirja" "Kuvat ovat hienoja".

Nyt se iskee. Totaalinen paniikki. Ja siitä uskon taas oppineeni jotain. Se vain ei auta nyt.

Kaiken pitäisi olla selvää. Mörön taitto on päätetty. Kuvat on skannattu, valittu (kolme, tai oikeastaan neljä, jäi lopullisesta pois) ja muokattu lopulliseen muotoonsa. Koottu oikolukuryhmä tekee viimeistä oikolukua. Ja mitä teen minä? Minä haraan kaikilla neljällä jalalla vastaan, heittäydyn vatsalleni lattialle (näin symbolisesti ehkä kuitenkin) ja huudan: - Mörköä ei julkaista. Mörköä ei julkaista KOSKAAN. Minä tarvitsen B-suunnitelman, enkä enää koskaan, ikinä, milloinkaan kirjoita MITÄÄN. 

Niin.

Miten tähän päädyttiin? Asia lienee monen jutun summa. Jossain vaiheessa tajusin, että tämän vuoden vaihteen alakulo ja ahdistus lieneekin hyvin pitkälle Möröstä peräisin. Minä teen Juuri Nyt niitä asioita, joista olen koko elämäni unelmoinut ja Pelkään Kuollakseni, että ne asiat menevät PIELEEN. Yritän parhaani. Teen kaikkeni. Suunnittelen, toteutan, pistän kaikkeni peliin ja Pelkään. Pelkään, että tästä ei tule mitään ja Pelkään, etten enää pysty yrittämään uudelleen (tiedän, miksi en pystyisi?).

Ei minulla ole mitään Elämää Suurempia suunnitelmia tai haaveita. Toivon, että Mörköä myytäisiin edes pikkuisen enemmän kuin Gerbiilifaktaa, joka nyt on aika marginaalin harrastajajoukon kirja. Toivon (hyvin pitkälle edelliseen liittyen), että saisin Mörölle edes jonkun verran julkisuutta. Että Möröstä puhuttaisiin edes pikkuisen.

Vaan siinä kohtaa tämä kirjoittamisen hevonen tulee ja heittää minut selästään. Pelästyttää.

Uusimmassa Lemmikki-lehdessä oli pieni arvostelu Gerbiilifaktasta. Arvostelu oli sinällään ihan ok, mutta siinä kritisoitiin kirjan taittoa ja tekstin raskaslukuisuutta mikä ilmeisesti liittyi nimenomaan tähän taittoon. Taiton ongelmat ovat olleet minulla tiedossa alusta alkaen. Myönnän, että osittain minulla oli liian kiire, jotta olisin tehnyt asialle mitään, mutta hyvin pitkälle kyse on kustannuspuolesta. Kirjaan on toivottu lisää "väljyyttä", mutta tämä olisi auttamatta tarkoittanut lisää sivuja ja lisää hintaa. Ja ylipäätään, väittäisin, että Gerbiilifaktan ongelma on siinä, että sisällöllisesti se vastaa suuria kissa- tai koirakäsikirjoja. Se olisi vaatinut ympärilleen kovat kannet ja huomattavasti isomman sivukoon. Vaan kuka olisi maksanut gerbiilikirjasta 40e?

Tässä kohtaan kuvaan iskee sitten netin ärsyttävä puoli. Se, että jos nettiä ei olisi, olisin luultavasti tuon Lemmikin jutun nähdessäni kiukutellut hetken ja sen jälkeen unohtanut koko asian. Vaan nyt satuin lukemaan tuon tekstin nettifoorumilta ja väsyksissäni kommentoimaan asiaa sanoilla, joiden sisällöstä tajusin jälkikäteen, että en minä nyt oikeastaan ihan tätä halunnut sanoa. Ne olivat malliesimerkki siitä mitä tapahtuu, kun netissä reagoi asioihin liian nopeasti. Pitäisi aina odottaa. Pitäisi aina miettiä. Siihen minä yleensä pyrin, mutta nyt... Nyt sitä ei sitten tullut tehtyä. Pari päivää mietin asiaa ja totesin, etten oikeasti halua sen kommenttini olevan netissä. Koska kyseessä on Gerbiilifaktan oma keskustelupalsta Gerbiili.infossa poistin viestin ja siihen tulleet vastaukset, joissa ei mielestäni ollut mitään lisäyksiä jo aikaisemmin esitettyihin palautteisiin. Vaan siinä kohtaa nousikin älämölö. Yksi sun toinenkin huutelee, että miksi viestit poistettiin ja kas kummaa kun ei kritiikkiä saa esittää... Kas kummaa, jos ketjua lukisi, niin huomaisi, että on siellä sitä kritiikkiä esitetty ja mm. tuo Lemmikin juttukin siellä on luettavana. Että jos kyse olisi siitä niin kaipa olisi poisteltu paljon muutakin.

Vaan näitä viestejä lukiessani tajuan miksi esimerkiksi monet tosi-tv:ssä esiintyvät sanovat, etteivät käy lukemassa nettikirjoituksia itsestään. Eipä niistä tule kuin pahaa mieltä. Sitä taustaa vasten mietin mitä teen tuolle palstalle. Oikeastaan en tiedä onko sillä mitään funktiota tässä kohtaa, kun Gerbiilifakta on ilmestynyt ja varmasti suuri osa kirjoista on myytykin. Olen kuitenkin juuri maksanut tälle vuodelle maksun palstasta ja sikäli tuntuu, että palstan poistaminen tässä vaiheessa olisi rahan hukkaa. Lisäksi minullahan on ollut suunnitteilla, että jossain vaiheessa ilmestyisi toinen gerbiilikirja, joka olisi suunnattu nuoremmille lukijoille, jolloin palsta olisi taas hyvä olla olemassa, mutta...

Ari sanoo: Älä välitä. Sellaista se on. Ihmiset yleensä sanovat sen mikä on huonoa, ei sitä mikä on hyvää. Vaan minä en voi. Minä olen tällainen. Olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Ja siinä puuskassa minä painan paniikkinappulaa ja vannon etten julkaise koskaan mitään.

Istun jo toista iltaa putkeen kirjastolla. Olen tässä miettinyt, että missä vaiheessa nuo heittävät minut ulos tai alkavat vaatia muuttoilmoitusta. No ei ehkä ihan tässä vaiheessa vielä, mutta ajatuksena oli, että voisin käydä parina iltana viikossa tekemässä kirjoitushommia täällä. Ihan rauhassa. Ihan ilman keskeytyksiä ja ennen kaikkea ilman METELIÄ.

Kirjaston hiljaisuus tuntui eilen melkein korvia huumaavalta. En muista koska olisi viimeksi ollut näin hiljaista. Pääsin jopa sellaiseen vauhtiin, että suunnittelin meneväni tänään kirjaston suljettua ovensa uimaan. Pakkasinkin uimakamppeet reppuun läppärin ja termospullon kaveriksi, mutta kuinka ollakaan - unohdin lompakon kotiin. Se siis siitä uimisesta tänään. Ehkä ensi viikolla sitten tai ehkä käyn perjantaina uimassa ihan ilman kirjastoa. Huomenna on perheilta. Pelataan ja luultavasti katsotaan joku elokuva. Nyt onkin kaksikin vaihtoehtoa, joko viime viikolla saapunut G-force, jonka kaikki muut paitsi Ari on nyt nähnyt. Haluan sen itse katsoa ehdottomasti uudelleen nyt DVD:ltä, olen nähnyt sen vain leffateatterissa joskus ennen joulua. Marsut ovat huippuja. Toinen vaihtoehto on Yö museossa 2, joka saapui tänään leffakerhosta superbonuksilla. Samassa paketissa oli myös Harry Potter 6 ja joku Puuha-Pete. Vielä pitäisi jossain vaiheessa tulla UP ja The Adventures of Ichabod and Mr. Toad, jonka jälkeen Disneyn klassikoista puuttuu vielä kahdeksan hyllystä. 

Mutta kirjastosta ja hiljaisuudesta. Olen viime aikoina miettinyt, että olen tainnut jollakin tapaa herkistyä metelille. Se nimittäin rassaa ja rassaa pahemman kerran. Mummolassa vihaan yli kaiken sitä, että mummolle pitäisi HUUTAA, jotta tämä kuulisi, kotona hermot menevät äkkiä, kun melutaso ylittää tietyt desipelit. Ryhmässä myönnän puhuvani kovaa, jollakin tapaa pelkään, ettei minua kuulla, mutta esimerkiksi Arille puhun hyvin hiljaisella äänellä ja tuskastun äkkiä, jos se ei kuule. En jaksa huutaa. Niinpä kirjaston hiljaisuus on ollut liki pyhää.

Tänään tullessani vähän kolmen jälkeen, lukusali oli täynnä ihmisiä. Jouduin ottamaan paikan, joka ei ollut oikein mieleen, mutta sellainen, että meneehän tämä. Pöytä on nimittäin suoraan vastapäätä kolmea muuta pöytää, joiden istumasuunta on kuitenkin päinvastainen omani kanssa. Eli kaivoin läppärini kolmen vieraan miehen eteen. Sali oli täynnä rapinaa, tuolin liikuttamisesta syntyvää ääntä, yskimistä ja niiskutusta. Teki mieleni kysyä, että kuinka te julkeatte rikkoa tämän hiljaisuuden. Vaan siinä samassa kännykkäni kailottaa kirkkaalla Nessan äänellä: äiti, sulle tuli viesti. Juu. Puhelin oli eilen äänettömällä, eikä viestejä tai soittoja, mutta nyt...

Seuraavaksi laitan tietokoneen päälle ja koska kotona kuuntelin nettiradiota,ovat äänet päällä ja mesenger piippaa ties mistä piippaileekin. Kun kännykkä vielä pärähtää soimaan (äänettömänä tällä kertaa) enkä meinaa saada miestä millään ymmärtämään, etten nyt halua tässä tilanteessa puhua kenenkään kanssa, olen varmasti jo naamaltani tulipunainen ja kestän senkin, että vieruskaverin kännykkä soi. En olekaan siis ainoa, joka rikkoo hiljaisuuden pyhyyttä vastaan. Enkä halua edes ajatella kuinka montaa tämä naputtamiseni mahtaa risoa.

Joka tapauksessa kirjastolle tulo on ollut huippu ratkaisu. Ensinnäkin korvani ja mieleni ovat levänneet. Tunsin itseni jo tänään aivan eri ihmiseksi kuin aikaisemmin. Lisäksi olen oikolukenut Mörön kertaalleen läpi. Näissä KAHDESSA päivässä. Tämä ei olisi oikeasti onnistunut kotona. Kirjasto on auki vielä 1,5 tuntia ja olen nyt vähän ihmeiissäni, että mitähän sitten tekisi. Jos olisin muistanut ottaa muistitikun mukaan, hommaa riittäisi kyllä, mutta nyt... Nyt vain napsuttelen tätä blogia enkä ole ollenkaan varma mitä seuraavaksi.

Oikoluku hieman pelottaa. Tein nyt viimeisimmällä lukukierroksella pieniä muutoksia hahmojen nimiin. On kummallista miten monimutkaista tästä Mörkö-tarinasta tuli juuri noiden nimien vuoksi. Alunperinhän tytöt olivat Siru ja Sara ja koin itseni epävarmaksi siitä voiko Sara olla Sara, koska eräs erittäin rakas ystäväni on Sara. Myöhemmin tajusin ongelman siinä, että Sirun ja Saran lisäksi kirjassa on lohikäärme Sisu ja menninkäinen Sasu. Siru, Sara, Sisu ja Sasu menee jo hieman liian pitkälle. Lopulta päädyin ratkaisemaan tilanteen niin, että Sirusta tuli Siiri ja Sasusta Aatu. Sara ja Sisu siis jäivät. Sisu siksi, etten voinut kuvitella Sisu Salakäärmeelle muuta nimeä kuin Sisu ja toisaalta - niin kummaa kuin se olikin - halusin pitää kiinni nimenomaan Sarasta. Hetken mietin nimen muuttamista muotoon Saara, mutta Saran on oltava Sara. Tämä kirja on minun Saralleni, vaikken Saraa nimetessäni vuosia sitten häntä ajatellutkaan.

Vaan tosiaan tämän oman tekstin oikolukemisen ongelman huomasin heti, kun olin tekstin lukenut. Kävin sen läpi wordin hakutoiminnolla ja etsin nimiä Siru ja Sasu. Kumpaakin taisi löytyä muutamia kappaleita, vaikka olin mielestäni kovasti niitä koittanut etsiä. Noh, luen tekstin vielä kerran ennen kuin taitan koevedoksen ja koevedoksen luen pariin kertaan + luultavasti luetan parilla muulla ihmisellä. Joten toivotaan, ettei kansien väliin joudu kovinkaan montaa typoa.

Peruskoulussa vihasin liikuntaa. En siis vain inhonnut, vaan oikeasti vihasin. Liikuntatunnit olivat pahinta mitä tiesin. Olin hidas ja kömpelö. En koskaan mikään urheilija. Minulla ei ollut ainuttakaan liikunnallista harrastusta, niin kuin ei harrastuksia porukassa ylipäätään.

En jaksanut juosta. Olin hidas hiihtämään. Joukkuepeleihin minut valittiin aina viimeisenä vaikka koripallossa olin aika hyvä. Inhosin telinevoimistelua ja pesäpalloa. Pesäpalloa eteenkin. En koskaan vain osunut palloon. Muistan miten eräänä kesänä sain äidiltäni muovisen pesäpallomailan ja pallon. Sillä sitten hutkin palloa mummolan pihan nurkalla. Löin ja löin ja löin. Ja osuin. Syksyllä löin pesäpallon pitkälle ja kaikki olivat ihmeissään. Sillä kerralla ei naurettu.

Hiihto oli tuskaa. Siihen liittyi aina kilpailu. Olin onnellinen, kun toiselle yläasteelle ei vaadittu suksien tuomista. Sai käydä kävelemässä. Niinpä minä olen tainnut hiihtää viimeksi seiskalla. Tosin myönnetään, että minulla on myös toisenlainen hiitomuisto. Se on hiihtämistä Miehikkälän pururadalla isäni kanssa. Ihanaa, kiireetöntä yhdessä oloa isän kanssa. Mentiin juuri sitä tahtia mikä hyvältä tuntui. Kierrettiin uudestaa ja uudestaan. Muistan hurjan mäen, jota laskin tuulen suhistessa korvissa.

Niinpä nyt. Yli 15 vuoden jälkeen minä menin ja ostin itselleni sukset. Olen miettinyt niiden ostoa monet kerrat. Sitä, että voisi mennä lasten kanssa Oikeasti Hiihtämään. Asumme vielä niin sopivasti, että tästä pääsee suoraan hiihtämällä pururadalle. Tänään illalla vedimme Nessan kanssa monot ja sukset jalkaan ja siitä se sitten lähti.

Matkalla pururadalle kädet kertoivat, että tällaiseen liikkeeseen ei olla totuttu. Sattui. Oli todella vähällä etten sanonut Nessalle, että mitä jos mennään kotiin. Vaan sen sanonut. Onneksi. Pururadalla tuli hiki. Jouduin toteamaan, että 8-vuotiaani on jo melkoinen hiihtäjä. Ainoastaan mäissä Nessa meinasi jäädä jalkoihin. Nautin hiihtämisestä suunnattomasti - tämä tehdään uudelleen ja uudelleen  - toivottavasti vielä monet kerrat tämän talven aikana. Nyt olo on vähän semmoinen, että huomenna taitaa olla ihmeellisiä lihaksia kipeänä, mutta entä sitten? Minä löysin sisäisen hiihtäjäni.

Samalla heräsin tajuamaan, että minä olen sittenkin tainnut löytää sen sisäisen liikkujani. Olen pikkuhiljaa löytänyt lajeja, jotka ovat minua varten. Tykkään uida ja luistella - eteenkin rullaluistimilla, mutta näin talviaikaan tavallisetkin luistimet käyvät - tykkään vesijumpasta, sauvakävelystä ja jossain määrin jopa hölkkäämisestä. Olen opetellut ajamaan yksipyöräisellä polkupyörällä ja harkitsen kovin josko hankkisin ensi kesänä itselleni kunnon maastopyörän. Ja nyt - nyt minä tykkään hiihtää! 

Tässä voisi olla kouluaikojen liikunnanopettajilla ihmettelemistä. Ainakin minulla on.