Palaan nyt sinne mistä kirjoittamiseni lähti - masennuksesta. Olen monta kertaa miettinyt miten pitäisi kirjoittaa blogiin ajatuksiani masennuksesta ja siitä selviämisestä, mutta aina se on jäänyt. Nyt sitten olen miettinyt erään minulle rakkaan ihmisen masennusta ja sitä miten auttaa. Todellisuudessa vain meidän on lähtökohtaisesti kyettävä auttamaan itseämme. Kukaan muu ei voi meitä pelastaa, jos itse teemme kaikkemme pysyäksemme masennuksen loputtomassa suossa. 

Pidä kiinni arjesta

Masennuksen ilmenemistapoja on monia. Toiset menettävät toimintakyvyn täysin, toiset taas pystyvät tekemään asioita melkein kuin ennenkin. Yhtäläistä on kuitenkin yleensä se, että asioiden tekeminen tuntuu kohtuuttoman raskaalta. Aloittaminen on vaikeaa, samoin päätösten teko ja kaikki tuntuu tapahtuvan kuin hidastetussa elokuvassa. Oma hitaus saattaa suututtaa. Tuntuu, että siinä ajassa, kun muut ovat ehtineet tehdä viisi asiaa, sitä itse on vasta aloittamassa. Tämä on kuitenkin asia, joka vahvasti liittyy sairauteen ja siinä tulee olla itselleen armollinen. 

Yksi tämän päivän masennuksen hoidon pääongelmia on mielestäni se, että ihminen, joka menee lääkäriin valittamaan masennusta ikään kuin kirjoitetaan ulos yhteiskunnasta. Tassuun lääkeresepoti ja sairasloma, mahdollisesti keskusteluaika jonnekin. Kädestä päivää, tuossa on ovi, kai sä näillä pärjäät? Keskusteluapu on hyvää, jos se toimii ja sitä on saatavilla riittävästi. Valitettavan usein vain tilanne on se, ettei aikoja (työntekijöitä) ole tarpeeksi. Hyvä työntekijä yrittää kantaa vastuunsa ja hokee kerta toisensa jälkeen, että ota sitten yhteyttä jos siltä tuntuu. Työntekijäkin luultavimmin tietää, että jos asiakas ei kuulu siihen pieneen joukkoon, jolla on krooninen halu ripustautua ja valittaa oloaan, hän tulee kyllä seuraavalle ajalle, mutta ei halua vaivata työntekijää siinä välillä. Oli olo mikä hyvänsä - tosiasiahan se kuitenkin on, että se on huono. 

Toivottavasti en saa seuraavasta lausunnosta mitään lynkkausryhmää niskaani, mutta mielestäni sairaslomasta on tehty turhan automaattinen masennuksen liitännäinen. Tämä ei tietysti päde kaikissa tapauksissa eikä kaikkialla. Jotkut eivät saa sairaslomaa, vaikka oikeasti tarvitsisivat. Sairaslomaa tärkeämpänä näkisin pohtia mahdollisuuksia tukea masentuneen jaksamista työssä. Vaikkapa sitten puolipäiväisenä tai jotain. Ilman kuitenkin stressiä siitä, että lyhyemmässä ajassa pitäisi saada aikaan kaikki mikä ennenkin (mikä on luultavasti täyspäiväisellekin ttyöntekijälle ollut liikaa). 

Älä sano: Sun pitää vaan ottaa itseäsi niskasta kiinni

Saatoit juuri ajaa ihmisen astetta lähemmäs itsemurhaa. Tämä on hokema, jonka varmaan lähes jokainen masentunut on joskus kuullut ja sen selvempää ymmärtämättömyyden osoitusta ei helposti löydy. Kun kyse ei ole siitä, että ihminen päättäisi olla toimintakyvytön vaan on sitä. 

Arjen toimintakyky on pieniä asioita

Jos jää yksin masennuksen kanssa kotiin, kannattaa yrittää löytää arkeen rutiinit, joilla tulee tehneeksi edes jotain. Ei kannata ahnehtia, ei yrittää järjestää koko elämää kerralla uudelleen. Tehdä pieni askel kerrallaan ja muistaa tässäkin olla itselleen armollinen. Jos tänään ei jaksa pitää päätöksistä kiinni, selvä, tänään on sitten sellainen päivä. Tehdään huomisesta parempi.

Toimintakyky voi lähteä hyvin pienistä asioista. Aamurutiinit ovat kaikista tärkeimmät, koska ne määrittävät koko päivän kulun. Jos aamulla sängystä nouseminen tuntuu vaikealta, kannattaa antaa itselle löhövartti tai -puolituntinen ja päättää sen jälkeen nousta. Tämän jälkeen aamukahvi tai -tee, aamupala, pukeutuminen (kannattaa oikeasti laittautua niin kuin normaalistikin, eikä romahtaa siihen ajatukseen, ettei tarvitse), tarpeen vaatiessa vaikka pyykkikoneen/tiskikoneen laitto. 

Ulkoilu tekee ihmeitä. Kannattaa varata päivästä hetki pienelle lenkille, se virkistää. Kannattaa välttää passivoivaa tekemistä. Ei jämähtää tv:n ääreen, jos sieltä ei tule ohjelmaa, jota oikeasti haluaa katsoa. Myös netissä roikkumista pelkän roikkumisen vuoksi kannattaa välttää. Vaikka mielihyvän saaminen asioista voikin olla liki mahdotonta, tulisi tavoitella edes jonkinlaista mielekkyyttä siitä mitä tekee. 

Pistin jo tietokoneen pois. Lupasin nollata kovilla kierroksilla käyvän pään. Pään , jossa on yhdelle illalle ihan liikaa isoja asioita. Vaan sitten istahdin kotimme lattialle, katselin kaikkea tätä ja ajattelin että Nyt. Just tämä hetki mun on saatava talteen.

Mä istun siis meillä kotona. 80-luvun alussa rakennetussa talossa. Mun vieressä makoilee vanha collierouva Lumi ja tanskandoggi Mörkö koittaa parhaansa änkeä syliin. Lattia, jolla mä istun, on vanhaa ja kulunutta parkettia. Koiraperheen painajainen. Sen näkee miten tanskalaisen kynnet uppoaa pintaan. Paikat ovat vähän hujan hajan. Mä olen ollut kipeä ja mä olen tehnyt töitä. 

Juuri nyt korvissa humisee. Olen istunut tietokoneella ja tehnyt tänään paljon. Tein yhden malliaukeaman uuteen lastenkirjaan kolmesti ja lopulta löysin tavan, jolla tämä kirja tehdään. Sen jälkeen hoidin Elisaa, vastailin posteihin ja laitoin ensimmäiset yhteistyöviestit matkaan. 

Yks kaks mä tajuan, et mulla on taas valtavan monta, valtavan isoa juttua liikkeellä. On uusi kirja Keannen kanssa. On Elisa kirjoineen, projekteineen ja elokuvakässäreineen. On nää mahdolliset yhteistyökumppanit. On työ, jota mä juuri hain (liittyy kirjoittamiseen!) ja sitten on yksi semmoinen ihan pikkuinen uutinen, jonka kuulin tänään. 

Tämä tässä. Se on se tie, josta mä olen haaveillut <3.

Kiusausjuttuja tuntuu yhdistävän tietyt tekijät ja sama näyttää pätevän oli sitten kyse aikuisista tai lapsista. Yksi näistä yhdistävistä tekijöistä on se, että kiusaajaa pitää ymmärtää, koska kiusaamiselle on aina joku syy. Jos se syy ei aikuisten oikeasti ole kiusatussa, niin sitten se on kiusaajassa, jolla on paha olla ja kova elämä.

Sitä pitää ymmärtää. Sillä on vaikeeta kotona. Näin oli yhdelle ystävälle kommentoitu, kun kokonaista koululuokkaa terrorisoi yksi pieni poika.

Samalla tavalla aikuisten toimia perustellaan: Sillä on nyt vähän vaikeeta, kun mies on juoppo ja lapsella ADHD.

Ja sitten on se äärimmäinen perustelu kaikelle hölmöydelle mitä aikuinen ihminen (ja nuori) voi tehdä: No kun se oli niin kännissä.

Anteeksi mitä? Mä en nyt varmaan kuullut ihan oikein. Käsi pystyyn kellä on mielestään se helppo elämä? Okei, hienoa. Joku sieltä löytyy varmasti, mutta eiköhän meistä suurimmalla osalla ole ne omat ongelmamme olleet. Ja on yhä.

On kiusaamista, on alkoholiongelmia, on väkivaltaa, on pienempiä ja suurempia arkielämän kompastuskiviä. Vauvalla on kymmenes korvatulehdus, rahat loppuvat väkisinkin ennen kuin kaikki laskut on maksettu, naapurin ämmä mäkättää väärään paikkaan istutetusta pensaasta ja hujan hajan olevista lasten leluista. On masennusta, paniikkihäiriötä, ADHD:ta - ja siinä oli vasta ne kolmasluokkalaisen ongelmat. Tänään harmittaa, kun on lunta, huomenna se, että sataa vettä, heinäkuussa tuskaillaan, kun se saakelin helle yllätti lomailijat taas.

Se, että naapurin Matilla on Oikeita Ongelmia, on sydänvaivaa ja syöpää, ei tee omia murheita yhtään sen pienemmiksi. Meillä jokaisella on ne omat taakkamme, jotka joudumme kantamaan. Mutta oikeuttaako se minua potkimaan naapurin Mattia, kolmasluokkalaista tai vaikka sitä vauvaa päähän? Ihan vaan siksi, että mulla on nyt vähän vaikeeta ja harmittaa?

Ei. Mikään ei oikeuta.

Humalassa tehtyjä hölmöyksiä mä en ymmärrä. Tai joo. Nuoren kohdalla sen, ettei vielä tunne omia rajojaan, voi laskea jonkinlaiseksi selitykseksi, mutta jos aikuinen ihminen ei tiedä missä menee raja siitä, ettei enää osaa toimia järkevästi, niin ehkäpä se alkoholi kannattaisi jättää sitten ottamatta.

Vaan ihan samalla tavalla vähintäänkin aikuiselta ihmiseltä pitäisi löytyä kyky toimia inhimillisesti, vaikka tänään sattuisikin olemaan se PAHA PÄIVÄ. Lasta voi kiukuttaa ja harmittaa, mutta aikuiset ovat aikuisia ja aikuisen tehtävä on opettaa sille lapsellekin, ettei omaa pahaa oloa saa purkaa muihin. Empatiaa - sille toisellekin tulee paha mieli, eikä se auta sun pahaa oloa yhtään.

Vai auttaako?

Ne väittävät, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru vain puoli surua. Entäs jos jakaakin pahaa oloa ympärilleen? Auttako se? Helpottaako omaa pahaa oloa se, että saa tuntea olevansa parempi kuin tuo naapuriluokan Jani-Petteri, joka sössöttää?

Ihan liian moni ihminen joutuu syystä tai toisesta kovettamaan itsensä. On pakko kasvattaa kilpipanssari, johon kovat sanat eivät satu. On pakko muurata ympärille paksu suojamuuri, jotta elämä sen ympärillä ei pelota. Vaan siinä missä haluan uskoa hyvää meissä kaikissa, haluan myös uskoa siihen, että jokaisella meistä on se pehmeäkin puoli. Se on jotain, joka meidän on pakko jäädyttää kovaksi kokkareeksi, jotta pystymme kävelemään toistemme yli nauraen.

Missä on se Elämän aurinko, joka sulattaa jään?

Työpöydällä lojuu kaksi pinoa paperia. Toisessa on unelma ja toisessa jotain ihan muuta. Jotain sellaista mitä kutsutaan normaaliksi, vastuuntuntoiseksi ja aikuismaiseksi elämäksi. Voi elämän kevät. 

Olen pyörittänyt Elisa-projektissa tavallista enemmän persoonaongelmaa. Näkökulmaa. Kuka kertoo Miksun ja Elisan tarinaa? Ja miksi?

Olen hyvin pitkälle Minä-kirjoittaja. Se vaan sopii minulle ja tunnen saavani kiinni paremmin henkilöhahmojen tunteista. Myönnän, että minä-tekstit myös koskettavat minua lukijana yleensä enemmän.

Nyt lähdin liikkeelle ulkopuolisella kertojalla. Myönnän, että jossain määrin halusin etäännyttää itseni tarinasta. Tunteet ja tilanteet, joita tässä projektissa käydään läpi, ovat muutenkin niin kipeän tuttuja, etten kokenut kaipaavani niitä yhtään lisää.

Vaan pian huomasin, että kirjoittaminen tökki. En löytänyt sanoja, en osannut maalata tunteita. Siksipä vaihdoin kesken tekstin lennossa minä-kertojaan (voi apua mikä korjaaminen taas onkaan ennen kuin kaikki on varmasti korjattu oikein). Nyt tekstissä puhuu Miksun ääni. Uskon tavoittaneeni ainakin jossain määrin sen saman äänen, jonka ystävät ovat sanoneet Elisa-blogissa kuuluvan. En ole kuitenkaan päättänyt jätänkö tekstin tällaiseksi vai muutanko takaisin ulkopuoliseksi kertojaksi, kunhan teksti on olemassa.

Eilen painiskelinkin ihan upouuden ongelman kanssa. Kirjoitin kohtausta minun ja Miksun tapaamisesta. Oli todella outoa kuvata itseään Miksun silmien kautta. Enpä uskonut koskaan kirjoittavani itseäni kirjaan. Onneksi Miksu oli kuulolla pitkin päivää ja kirjoitti minulle jonkinlaista pohjaa ajatuksistaan ja tunteistaan. Välillä melkein hävetti... "Hei, en mä voi kirjoittaa itsestäni NÄIN". No kirjoitin silti.

No pääasia on, että Elisa-tarina etenee. Tällä tahdilla sanoisin, että menee reilu kaksi viikkoa ja tekstit ovat olemassa. Sitten alkaa korjaaminen. Stephen Kingin neuvomaa kuuden viikon taukoa ei tähän kirjoitusprojektiin taideta saada, mutta ehkä nyt joitain päiviä kuitenkin.