Olen miettinyt sitä pitkään. Mitä ihmettä osaisin lähettää SSK:n antologiaan? Sisäinen kriitikkoni haraa vastaan kuin mikäkin, eikä mikään tunnu muka kelvolliselta. Nämä ajatukset ovat nyt olleet pinnalla entistä kovemmin SSK:n sunnuntaisen kurssin jälkeen, jossa useampi kehoitti taas lähettämään tekstiä. Tänään T heitti ilmaan: - Lähetä kauhujuttu. Juu. Voisihan sitä lähettääkin.

Melkein samantien nivoutui yhteen päässäni lause: Jossain kaukana on psykopaatti, josta nyt ei varmaan ihan otsikoksi tarinalle ole, mutta kantavaksi ajatukseksi kuitenkin seä ajatus, jolla olen leikitellyt melkein 10 vuotta. Olen kantanut ajatusta sisälläni ja vaalinut sitä, mutten oikein ole tiennyt mitä sille tehdä. Pitkäksi proosaksi ajatus on kuitenkin auttamatta liian lyhyt. Vaan antologiaan, maksimissaan kolmen liuskan tekstiksi se lienee juuri parahultainen.

Taidankin sukeltaa tarinaan nyt heti. Toivon todella voivani kirjoittaa jotain mikä saa lukijan niskakarvat pystyyn. Varoitus. Jossain kaukana on psykopaatti!

kiitos kerrassaan mainiosta ideasta

Eilinen aamu alkoi melko negatiivisilla muistoilla ja ajatuksilla. Josko tänään otamme asiaa vähän takaisin ja palaamme ajassa taaksepäin lapsuuden kesiin ja mietimme muistojamme.

Olen monta kertaa miettinyt, että mummolaan liittyy paljon, paljon muistoja. Olenhan minä viettänytkin täällä monen monta kesää ja aikaa muutenkin vuosien varrella. Mummola oli minulle aina se paikka, johon oli hyvä tulla. Täällä oli aina aikuisia, joilla ei ollut kiirettä mihinkään.

Muistan...

... kuinka leikimme ystäväni kanssa ulkona. Leikkejä riitti loputtomiin, aina pitkään iltaan asti. Muistan kuinka keräsimme erilaisia kasveja ja "keitimme" niistä leikissä ruokaa. Kaverilla oli jonkinlainen leikkikeittiö ja leikkien myötä se oli täynnä erilaisia pieniä kuppeja ja kippoja, joista jokaisessa oli ties mitä.

... teltan. Suuren rakkauteni, jonka isä pystytti, kun olimme koko perheellä mummolassa. Se oli piilopaikkani mökin pihassa - ihan minua varten.

... aamut mummolassa. Muistan herääämisen pienessä peräkammarissa, joka oli koko kesän ihan minua varten. Usein heräämiseen liittyi se ääni, jota yhä edelleenkin rakastan. Ompelukoneen surina. Mummo oli ammatiltaan ompelija.

... peräkammarin nurkassa oli vanha televisio, jota kesäiltoina mummon kanssa katsottiin. Muistan ainakin levyraadin.

... odotuksen perjantai-iltoina, kun odotin vanhempia.

... piilopaikkani suurien kivien välissä. Joskus, kun mummo ja veljensä puuhasivat pihahommissa, minä makasin vatsallani kuopassa ja olin aivan omassa maailmassani.

... ränsistyneen vanhan talon naapurissa. Miten monia tarinoita siitä keksinkään? Nyt sitä ei enää ole, mutta muistot säilyvät.

... kun isä rakensi vanhan läävän vintille tilan, jota me kutsuimme rytykammariksi. Vai oliko se rymykammariksi? En muista ;). Muistan miten jännää oli kesäkuumalla nukkua vieraiden kanssa siellä.

... kuinka kaverin kanssa poljettiin kahdestaan pyörillä kioskille ostamaan irtokarkkeja ja uimaan.

... miten hyppäsin ensimmäistä kertaa salaa kolmesta metristä veteen kertomatta mitään vanhemmilleni. Muistan jopa valehdelleeni, että joku aikuinen oli ollut valvomassa, koska tiesin äitini saavan kohtauksen.

... mummon leipomat pullat ja eteenkin leipäpäivän. Sen miten mummo paistoi vanhan talon suuressa uunissa kymmeniä ruisleipiä. Tuoksu, hehkuva kuumuus ja tuore leipä.

... miten jännä oli piiloleikissä mennä mummon ison uunin pankolle piiloon. Sieltä ei löytänyt kukaan.

... mummon kasvimaan, josta saattoi kesäpäivinä napata herneitä, sipulin varsia tai vaikkapa kasvihuoneelta tomaatin. Metsänlaidat kasvoivat mansikoita ja vadelmia. Muistan mummon mustikkapiirakan.

... miten isä rakensi mummolle uuden talon ja miten jännä oli viettää ensimmäinen kesä upouudessa takkahuoneessa. Sitä en muista kuinka monta kesää nukuin takkahuoneen vuodesohvalla ennen kuin perin "oman huoneen" mummon veljeltä Taunolta.

... miten pyörimme ystäväni kanssa heidän pihanurmellaan. Pyörimme, pyörimme, pyörimme itseämme ympäri niin pitkään, että hoipuimme ympäri pihanurmea kaatuen lopulta selälleen nurmikolle ja kaikki pyöri. Välillä liki oksetti, mutta jokin taika siinä oli.

... pienen uima-altaan mökin pihassa. Siihen laskettiin aamulla kaivosta kylmän kylmää vettä ja pitkin päivää piti käydä varpaalla koittamassa, joko siihen uimaan pääsisi. Äiti kantoi kattilalla kiehuvaa vettä sekaan, jotta se lämpiäisi nopeammin. Liekkö siitä ollut mitään apua, mutta ainakin minun silmissäni äitini teki parhaansa.

... kirjaston. Olen aina rakastanut Miehikkälän kirjastoa. Sääli vain, ettei minulla ole vuosiin ollut kirjastokorttia. Ehkäpä tänä kesänä voisin hyvinkin käydä hankkimassa uuden. Muistan miten ihmeellistä se oli, kun täällä vielä kirjoitettiin kirjan taakse taskussa olevaan korttiin lainakortin numero, jotta tiedettiin missä mikäkin kirja oli. Luin kesäisin valtavat määrät kirjoja, ensin neiti etsiviä, sitten tuija lehtisiä ja lopulta stephen kingin koko tuotannon.

Muistoja löytyisi varmaan vaikka kuinka, mutta nyt varmaan pitää lähteä katsomaan mitä tänään syötäisiin.

Sitten hirmuinen määrä ihania kuvia tämän päivän varrelta.

Tämä on itseasiassa jo eiliseltä illalta. Koko kolmikko katsoo matkadvdllä Aladdinia.

Osse oli tänään ehdottomasti sitä mieltä, että eväät olivat uintiretkellä kaikkein paras juttu.

Täällä minä kävin uimassa pikkulapsena.Ja tietysti isompanakin.

Mellillä on vauhti päällä.

Siinä se mun "vauva" sitten hyppää. Mietin, että tässä sen näkee miten aika menee. Muistan kuinka hypin ja uin Myllylammella vaikka kuinka ja äitiä aina hirvitti. Nyt tunsin varmasti samaa huolta katsoessani Nessan menemistä. Nessa on jo aikasen hurja uimari.

Nuijapäät kiehtoivat tyttöjä jo toista päivää.

Nessa on aina ollut kova poseeraamaan.

Kesäneiti.

Katsohan. Allekirjoittanutkin pääsi kuvaan pienen halipojan kanssa.

Näitä kuvia oli niin monta ihanaa. Etten osannut valita vain yhtä parasta.

Siksi niitä onkin kaksi.

Nessa kellii auringossa. Nessa onkin meidän perheestä se, joka on tosi nätisti ruskettunut. 

Mummolasta lähtevä tie.

Minä ja Osse taas.

Neidit ja Lumi.

Eteenkin Nessan suureksi iloksi nähtiin ainakin lähemmäs 10 hevosta.

Neidit metsätiellä.

Metsämansikoita - nam.

Kukkulan kuninkaat kiipesivät puupinon päälle.

Koko kolmikko.

Maailman ihanin hauva.

Tää oli musta jotenkin hirmu ihana.

Sainpahan Mellistä edes jonkun kunnollisen kuvan. Se kun nykyisin irvistää aina, kun kamera vilahtaakin jossain. Ihan kuin äitinsä nuorempana.

Toinen karvaturilas.

Toisin kuin Melli, Nessa tahtoi samantien kuvaan Jekun kanssa.

Näinhän tää tietysti kuuluikin mennä. Käytössä mun vanhat  rattaat.

Kerrottakoon vielä, että minä AJATTELIN, että päivitän blogia tässä välissä kaikessa rauhassa ja lataan pikkuisen ennen kuin iltahommat taas odottavat. Menin teltalle, heittäydyin vatsalleni lattialle ja aloitin päivityshommat. Arvatkaapa vain onko minulla ollut täällä teltassa kaverina kolme lasta ja yksi koira, jotka ovat kuka milloinkin pomppineet päälläni? Se siitä rauhasta. Nyt sitten hakemaan telttaan pöytää ja tuoleja mökiltä...

Pieni tarkennus edelliseen lienee paikallaan. Natalia oli ymmärtänyt hiukan väärin puhumisen ja kirjoittamisen. On asioita, jotka nyt vaan eivät yksinkertaisesti tule puheeksi. Syystä tai toisesta niistä ei tule puhuttua. Alun alkaen niistä ei ehkä halua puhua, myöhemmin voi olla, ettei asialle vaan yksinkertaisesti tule hetkeä, jolloin niistä haluaisi tai olisi syytä puhua. Blogini on kuitenkin paikka, jossa kirjoitan asioista, joita mietin ja siksi tänä aamuna tajusin, että nyt tahdon kirjoittaa ajatuksistani sellaista mitä ei ole tullut puhuttua läheskään kaikkien ystävienikään kanssa. En vain yksinkertaisesti ole nähnyt siihen mitään syytä. Ei siis varsinaisesti ole tarkoitus kertoa blogilla asioita (en itseasiassa edes tiedä lukeeko tätä oikeasti vakituisesti kukaan lähiystäväni), joita kasvokkain ei ole tullut sanottua.

Istun taas aamupäivää mummolan kuistilla. On hiljaista, lapset juoksivat mökille leikkimökkeilemään ja etsimään metsämansikoita. Koirat makaavat vieressäni ja linnut laulavat - että se siitä hiljaisuudesta, mutta minulle tämä on hiljaisuus.

Elämän voisi sanoa olevan täydellistä, mutta jostain syystä, huonosti nukutun yön jälkeen heräsin päässäni ajatuksia, jotka eivät yksinkertaisesti jätä minua rauhaan. Nuo muistot ovat niin voimakkaita, että niiden jälki tuntuu sisällä ja ulkona. Olen jo vuosi kausia sanonut, että iho muistaa. Milloin sille iskee dementia?

Onneksi se muistaa vuosi vuoden jälkeen harvemmin. On vain kummallista miten sen muisti sattuukin heräämään tällaiseen kauniiseen kesäpäivään ja huomaan miettiväni, että tänään taitaa olla niitä päiviä, jolloin blogini on osoitteensa mukainen. Vuodatusta jostain.

Mietin kaupassa käydessäni, että kirjoittaisin, vaikka tajuankin ongelman. Sen, että yli kymmenen vuoden jälkeen blogini kertoo ihmisille sen mitä itse en ole halunnut sanoa. Minullakin on siis asioita, joista en välitä puhua. Jostain syystä tämä vain on niitä päiviä, jolloin haluan jäsennellä asioita itselleni.

Törmäsin joku aika sitten blogiin, jossa nuori nainen tilitti tuntojaan raiskauksen jälkeen. Sääli vain, etten nyt pystynyt löytämään blogia millään. Olen merkannut sen itselleni vuodatukseen seurattaviin, mutta en keksinyt tapaa, jolla seurattavista saisi linkin esille. Blogia ei ole päivivitetty hetkeen. Tunsin halua kirjoittaa naiselle, että aika auttaa. Aika helpottaa. Menee aikaa ja kaikki on ohi. Vaan en kyennyt. Jälkikäteen tajusin, että olisin valehdellut.

On olemassa arpia, jotka ovat niin syviä, että ne eivät parane. On olemassa asioita, jotka sydän ja iho muistavat. Elämä jatkuu. Se on aivan varmaa, jos ei satu kuulumaan siihen joukkoon, joka itse päättää toisin. Enkä voi edes arvostella heitä. Ratkaisu se on sekin. Se voi lopettaa oman tuskan, mutta tekee monta tuskaista ihmistä lisää.

En ollut ajatellut koko asiaa ainakaan tietoisesti ennen kuin tapasin netissä erään miehen. Hän oli seurannut blogiani ja innostui sen myötä kirjoittamaan minulle. Kävimme vilkasta sähköpostivaihtoa joitakin päiviä ja sen keskustelun myötä jouduin myöntämään, ettei aika ole täysin auttanut. Jouduin toteamaan, että minussa asuu yhä kaksi ihmistä, joista toista jotkut eivät tapaa koskaan. Useimmat ihmiset luultavasti pitävät minua vahvana, sosiaalisena ja avoimena ihmisenä ja sitä minä kai useimmiten olenkin. Jossain sisälläni on kuitenkin yhä se pieni, arka ja satutettu tyttö, jonka selkä on haavoilla ja sydän ruhjeilla. Kun joudun tekemisiin uusien ihmisten kanssa, niin, että joudun oikeasti pistämään itseni peliin, tuo tyttö on kaikkein haavoittuvimmillaan. Se pelkää tulevansa satutetuksi taas. Sitä tunnetta ei sydämestä saa pois.

En ole kirjoittanut tästä aikaisemmin, vaikka monesta asiasta puhunkin sen vuoksi, että kuvittelen sen auttavan muita. Nytkin pää on täynnä juttuja, joita tähän yhteyteen voisi kirjoittaa, joita voisin kanssanne jakaa, mutta jokin pistää vastaan. Se on kummallinen tunne siitä, etten edes itse ymmärrä itseäni. Tiedän miten taustani on minuun vaikuttanut, mutten osaa sanoa miksi.

Löysin joku aika sitten youtubesta tällaisen. Olen kuunnellut sitä usein. Sinä, joka luit tämän, kuuntelethan sanoja? Siinä on jotain sellaista mitä kaipaan. Ystävää, joka kietoo kädet ympärille ja sanoo: ”Sun särkyä anna mä en”.