Mietin pitkään onko tämän kirjoituksen paikka tällä puolella vai tuolla "Mitä sulle kuuluu?" blogisa. Tänään sen paikka on kuitenkin enemmän kuin perusteltu täällä. Kommenteissa puhutaan minun asettuvan "asiantuntijan asemaan". Tämä kirjoitus avaa enemmän kuin hyvin minun vaikuttimiani julkiseen kirjoittamiseen. 

En pidä itseäni nettivihan asiantuntijana. Kirjoitan nettivihasta vain ja ainoastaan siksi, että se on herättänyt minussa tunteita - ajatuksia. Vaikka moni liittääkin aiheen osaltani Enkeli-Elisaan, minä itse ajattelen paitsi kaikkea minuun liittyvää nettikirjoittelua - myös sitä miksi yksittäinen ihminen jaksaa vuosia jatkaa nettipaskan luomista ja muita henkilökohtaisia kokemuksia netin ongelmallisuudesta. 

Tämä on sopivan kevyt aihe päättää tämä viikko. Ensi viikolla paitsi palaamme nettivihan äärelle, on vuorossa jotain ihan uutta, josta pursuan intoa ja iloa. 

 

Miten minusta tuli bloggaaja?

Olen aina pitänyt kirjoittamisesta, mutta en ole koskaan osannut kirjoittaa päiväkirjaa. Työhuoneessani on ainoa päiväkirja, jota olen lapsena pitänyt ja siinä on surullisen vähän merkintöjä. Vuonna 2005 eksyin erään ystäväni perässä Kotipiha-nimiselle nettifoorumille ja lopulta intouduin kirjoittamaan sinne päiväkirjaa.

Tuon päiväkirjan tarkoitus oli toimia jonkinlaisena tallenteena suurelle elämänmuutoksellemme, joka silloin oli edessä. Kaksi kaupunkilaislasta (kaupunkilaislapsineen) olivat muuttamassa maalle. Halusin kirjata asioita talteen, jotta muistaisin niitä fiiliksiä silloin.

22.11.2005

Olin Heinähatun ja Vilttitossun kanssa aamulla kerhossa ja kännykkä oli takin taskussa naulakossa. Lähtiessä huomasin Miehen soittaneen 11 kertaa. Aikalailla arvasin mistä on kyse ja siitähän se olikin. Liian paljon oli tekemättä, puvun housut pesettämättä, Mies tarvitsi parturiaikaa, työtodistuksen ja vaikka mitä. Minä vein tytöt äitini luokse, juoksin kotiin hakemaan puvun housut ja reissasin bussilla pesulaan. Bussissa vain vapisin jännityksestä. Tässäkö tämä nyt olisi, meidän uusi tulevaisuus? Soitin Ystävälle ja puhuin, puhuin, puhuin. Ystävä otti osan jännityksestä itselleen ja tiedän, että hän todella pitää peukkuja meille. Kävi miten kävi.

Muuttopäiväkirjan jälkeen annoin itselleni luvan kirjoittaa silloisesta kaipuusta, joka tuntui kielletyltä. Meillä oli kaksi ihanaa tervettä lasta, mutta kaipasimme kovin kolmatta, jota ei näyttänyt meille tulevan.

19.4.2006

Haluaisin taitella kaipauksestani veneen. Laskea sen ajan virtaan. Antaa sen valua sydämestäni haaveiden merelle ja elää siellä omaa elämäänsä, jos sen paikka ei täällä luonamme kerran ole.

(Huomautus: Miten vähän tuolloin tiesinkään. Kolmas lapsemme syntyi vielä 2006)

Kirjoitin Kotipihalla pitkään. Siellä tuli jaettua Pojan raskausaika, synnytys ja kaikki ne surut ja huolet, joita seuraavat vuodet olivat täynnä. Jossain vaiheessa päätin kuitenkin siirtyä blogimaailman puolelle.

Blogin kirjoittamisessa minua viehätti se, että kirjoitin JOLLEKIN. Ei sillä niin väliä lukiko kirjoituksia kukaan, mutta mahdollisuus sille sai napsuttelemaan asioita ylös päivä toisensa jälkeen.

Toisin kuin monet ovat kuvitelleet, minulle kirjoittaminen on aina ollut haave nimenomaan kirjoittamisen vuoksi. Olen aina kammoksunut sitä, että ihmiset himoitsevat julkisuutta julkisuuden vuoksi. Nyt olen joutunut jossain määrin hyväksymään sen, että jos haluan kirjoittaa työkseni, tulee julkisuus olemaan jonkinlainen osa sitä. Olen joutunut määrittelemään itseäni uudelleen.

Blogiin syntyi siis tekstejä arjesta, ajatuksista, siitä mitä näin ympäröivässä yhteiskunnassa ja proosaa. Bloggaus oli minulle suunnattoman tärkeä ja rakas harrastus. Se oli osa minua.

Tässä tilanteessa aloitin Elisan ja Jonakin päivänä kaduttaa – kirjan kirjoittamisen elokuussa 2011. Olin kirjoittanut julkisesti jo pitkään enkä voinut kuvitellakaan millaisen huomion kohteeksi tulisimme joutumaan. Niistä tapahtumista ja niihin johtaneista asioista kirjoitan myöhemmin lisää.

Kuten jo sanoin. Jouduin määrittelemään itseni uudelleen. Nettikansan repiessä kaiken mitä olen ikinä nettiin kirjoittanut miljooniksi kappaleiksi, minä pistin blogit kiinni. Mietin, että halusinko oikeasti tätä? Yksi iso osa pohdintaani oli myös perheeni. Olin aloittanut nettikirjoittamisen perheenäidin lähtökohdista. Juttuni olivat koskeneet paljon perhettäni ja lapsiani. Nyt näin tarpeelliseksi rajata maailmaani uudelleen. Samalla pelästyin netin mahdollisuuksia. Olin puhunut asioistani avoimesti. Yhtäkkiä tajusin miten rajatun kuvan meistä jokainen voi itsestään halutessaan antaa. 

Tässä myllerryksessä meni blogien lisäksi myös facebookin käyttö uusiksi. Netissä levisi vain kavereille tarkoitettuja statuksia ja juttuja ”perhekuvistamme”. Hävitin vanhan profiilini, koska koin, että sinne oli tallennettu liian pitkä pätkä perheemme elämää. Nyt uutta profiilia pitää uusi Minttu, joka miettii ihan toiselta kantilta sitä minkä haluaa kaikelle kansalle nähtäväksi ja keneen voi luottaa?

Nyt bloggaaja on tullut takaisin. Juttu jatkuu pitkin kesää täällä ja pidempään sitten Mitä sulle kuuluu? – blogin puolella. Lisäksi kesän ja syksyn mittaan tulossa yhtä ja toista muutakin…