Olen yrittänyt kirjoittaa nettivihasta hyvin pitkälle laajemmasta näkökulmasta, mutta tämän päivän käsittelyn aihe on kuin onkin lähtöisin täysin henkilökohtaisesta kokemuksesta ja avaa sitä kautta miten nettiviha voi elämään vaikuttaa. Nettikirjoitteluun auttaa viimeksi käsitelty yksinkertainen neuvo: Älä lue. Nettivihan vaikutuksia arkeen kodin ulkopuolella käsiteltiin jo. Nyt on vuorossa se mitä tapahtuu kotiseinien sisällä - tai ehkä vain pään sisällä.

Olen kirjoittanut useita kertoja masennuksestani, paniikkihäiriöstäni ja siitä miten opin elämään mieleni kanssa. Olen oppinut rajaamaan elämääni. Karsimaan turhaa stressiä pois. Tarraamaan kiinni positiiviseen ajatteluun. Nettiviha oli kuitenkin minulle ja mielelle jotain uutta ja niinpä eräänä päivänä tajusin törmänneeni myös paniikkihäiriön kanssa johonkin aivan uuteen.

Koska olin monella tavalla pahemmin hajalla jo keväällä ennen nettivihaa, ei liene mikään yllätys, että nettivihan vaikutukset olivat melkoiset. Moni kuvitteli, että elin unelmaani Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan ilmestyessä toukokuussa, mutta todellisuudessa ajatukseni olivat jo jonkin aikaa olleet mustempia kuin muistin niiden olleenkaan. Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan julkaisuviikolla istuin junaradan varressa ja mietin, että miksi oikeastaan elin. Julkaisupäivänä hankin itselleni muutaman uuden arven lisää ja sille tielle jäin joksikin aikaa.

Kesä vaihtui syksyksi. Ajoittain kaupassa tai muuten ihmismassassa ahdisti. Raivasin itselleni tilaa, jätin menemättä. Yritin käpertyä vatsassa kasvavan vauvan ympärille ja nauttia siitä. Muistaa, ettei stressi olisi hyväksi sillekään. Yritin löytää takaisin kirjoittamaan, mutta huomasin uuden ongelman. Minulla meni jonkin aikaa tajuta, että kärsin paniikkihäiriön oireista istuessani tietokoneelle. Henkeä ahdisti. Tuntui puristava tunne kaikkialla. Halu tehdä mitään - elää - katosi. Istuin koneelle kerta toisensa jälkeen. Ajattelin kirjoittavani uutta tekstiä, blogia, ihan mitä vain. Aina vain uudelleen ja uudelleen nousin koneelta valtavan ahdistuksen rusentamana. Vaikka en lukenut sähköposteja, en facebook-viestejä, en enää edes yrittänyt antaa itsestäni mitään kenellekään, se kaikki oli siellä silti.

En tiedä miksi tai miten tilanne helpotti. Käännekohta tapahtui, kun ystäväni soitti minulle nähtyään YLE:n nettiviha-ohjelman. Katsoin ohjelmat, googletin, luin. Löysin jotain tuttua. Löysin tunteilleni luvan. Oli helpompaa käsitellä itselle aikaisemmin vieraita asioita toisten sanojen kautta.