Niin pitkään kun nettiviha on vain nettivihaa, sen kanssa eläminen on helppoa. Alkushokin laimennuttua moni ymmärtänee nettivihan ykkössäännön: Älä lue. Se ei ole aina helppoa. Ihminen on luonnostaan hyvin utelias eläin ja haluaa tietää mitä itsestä puhutaan. Kuin huomaamatta sitä antaa itselleen luvan käydä ”nyt vielä tämän kerran” katsomassa mitä siellä ja siellä keskustelussa on ja samassa muistaakin miksi ei olisi pitänyt. Pitäisi muistaa, ettei kenelläkään ole mitään velvollisuutta lukea kirjoituksia, eikä vastata huutoon, joka ei yleensä hiljene minkäänlaisilla vastapuheenvuoroilla. Niitä oikeita sanoja ei vain ole.

Ihan liian helposti nettiviha kuitenkin leviää netin ulkopuolelle. Netin kirjoitteluista syntyy uteliaisuus myös niissä, jotka kohtaavat vihatun arkielämässä ohimennen. Yhtäkkiä on niin pirun hienoa olla vihatun facebook-kaverina ja levittää henkilökohtaisia asioita pitkin nettiä. Siinä menevät perhekuvat, henkilökohtaiset asiat ja myös luottamustoimissa luottamuksellisiksi sovitut asiat, jos sillä voi jollain tapaa pönkittää omaa statustaan tai yllyttää vihamyllyä.

Juorut eivät olekaan enää vain suusta suuhun naapurustossa leviäviä juoruja vaan on pirun pop päästä revittelemään keskustelupalstoille: ”Mä tiedän missä se asuu”, ”Sen mies on töissä siellä ja siellä”, ”Lapset on mun lapsen kavereita ja niillä on kotona sitä ja tätä”. Kukaan ei kyseenalaista netissä kerrottua totuutta, kun sen kertoo ”ihan varmasta lähteestä miehen työkaverin vaimo”. Osa voi olla tottakin, mutta toisaalta valheet saavat ajoittain aivan käsittämättömiä piirteitä, kun tarinan mukaan nettivihan kohde on saanut keskenmenon pari kuukautta vauvan syntymän jälkeen ja samoihin aikoihin perheen vanhempi lapsi on tappanut itsensä. Siinä sitä on yhtä kysymysmerkkiä, kun puhelin ja facebook täyttyvät ”onko se totta” – viesteistä.

Nettivihatun asioita on hyvä ruotia kotona. Kovaan ääneen ja välittämättä siitä, että vihatun lapsen kaverit kuulevat. Siinä sitä taas selvitään koululla yhtä ja toista, johon lapset – niin vihatun kuin toisenkin osapuolen – ovat sinällään täysin syyttömiä. Huonolla tuurilla missiolle lähtee myös lasten opettaja, jolla on oma mielipiteensä, jota julistaa lapsille. Ammattitaitoista? No ei taida olla.

Kun puhut jollekin perheesi asioista, törmäät kerta toisensa jälkeen toteamukseen: ”Joo. Mä tiedän.” Väkisinkin tekee mieli kysyä, että mistä sä tiedät ja mitä, kun todennäköisimmin tietolähde on joku nettikirjoittelija, jonka tietojen todenperäisyyttä voi vain arvella. Jossain vaiheessa vain väsyy selittelemään yhtään mitään. Toteaa, että oikeat läheiset tietävät kyllä asioiden laidan ja muilla ei ole niin väliäkään. Vaan kyllä se silti ahdistaa, kun kävelee koulunpihalle ja näkee useamman kääntyvän kuiskimaan jotain toiselle lastaan kouluun tuomaan tulleelle vanhemmalle tai havahtuu salamavaloon kauppareissulla.