perjantai, 21. kesäkuu 2013

Paniikkikohtaus näyttöpäätteellä

Olen yrittänyt kirjoittaa nettivihasta hyvin pitkälle laajemmasta näkökulmasta, mutta tämän päivän käsittelyn aihe on kuin onkin lähtöisin täysin henkilökohtaisesta kokemuksesta ja avaa sitä kautta miten nettiviha voi elämään vaikuttaa. Nettikirjoitteluun auttaa viimeksi käsitelty yksinkertainen neuvo: Älä lue. Nettivihan vaikutuksia arkeen kodin ulkopuolella käsiteltiin jo. Nyt on vuorossa se mitä tapahtuu kotiseinien sisällä - tai ehkä vain pään sisällä.

Olen kirjoittanut useita kertoja masennuksestani, paniikkihäiriöstäni ja siitä miten opin elämään mieleni kanssa. Olen oppinut rajaamaan elämääni. Karsimaan turhaa stressiä pois. Tarraamaan kiinni positiiviseen ajatteluun. Nettiviha oli kuitenkin minulle ja mielelle jotain uutta ja niinpä eräänä päivänä tajusin törmänneeni myös paniikkihäiriön kanssa johonkin aivan uuteen.

Koska olin monella tavalla pahemmin hajalla jo keväällä ennen nettivihaa, ei liene mikään yllätys, että nettivihan vaikutukset olivat melkoiset. Moni kuvitteli, että elin unelmaani Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan ilmestyessä toukokuussa, mutta todellisuudessa ajatukseni olivat jo jonkin aikaa olleet mustempia kuin muistin niiden olleenkaan. Jonakin päivänä kaduttaa - kirjan julkaisuviikolla istuin junaradan varressa ja mietin, että miksi oikeastaan elin. Julkaisupäivänä hankin itselleni muutaman uuden arven lisää ja sille tielle jäin joksikin aikaa.

Kesä vaihtui syksyksi. Ajoittain kaupassa tai muuten ihmismassassa ahdisti. Raivasin itselleni tilaa, jätin menemättä. Yritin käpertyä vatsassa kasvavan vauvan ympärille ja nauttia siitä. Muistaa, ettei stressi olisi hyväksi sillekään. Yritin löytää takaisin kirjoittamaan, mutta huomasin uuden ongelman. Minulla meni jonkin aikaa tajuta, että kärsin paniikkihäiriön oireista istuessani tietokoneelle. Henkeä ahdisti. Tuntui puristava tunne kaikkialla. Halu tehdä mitään - elää - katosi. Istuin koneelle kerta toisensa jälkeen. Ajattelin kirjoittavani uutta tekstiä, blogia, ihan mitä vain. Aina vain uudelleen ja uudelleen nousin koneelta valtavan ahdistuksen rusentamana. Vaikka en lukenut sähköposteja, en facebook-viestejä, en enää edes yrittänyt antaa itsestäni mitään kenellekään, se kaikki oli siellä silti.

En tiedä miksi tai miten tilanne helpotti. Käännekohta tapahtui, kun ystäväni soitti minulle nähtyään YLE:n nettiviha-ohjelman. Katsoin ohjelmat, googletin, luin. Löysin jotain tuttua. Löysin tunteilleni luvan. Oli helpompaa käsitellä itselle aikaisemmin vieraita asioita toisten sanojen kautta.

keskiviikko, 19. kesäkuu 2013

Älä googleta! Älä lue!

Jos haluat tietää mitä sulle kuuluu, tai millainen olet, netti kyllä kertoo.

 

Ei se mikään miss Riihimäki ole.

Varmaan melko vapaamielinen tyyppi.

Saattaa olla monta vihamiestä, en liikkuisi pimeillä kaduilla vähään aikaan.

Jos sillä on ne kaks turvamiehinä...Kumma nimi Vettenterä, morassakin on terä

mistä ne aikaisemmin kirjoitti.

***

Omat lapset ja eläimet heitteillä. Kuvaan ei välitä. Koti siivoton. Että kehtaakin puhua kiusattujen puolesta, kun itse on mitä on.

***

Pitäiskö kirjailija teloittaa kaasukammiossa vai sähkötuolissa vai ampumalla? Mielipiteitä odotetaan!

***

Jep, täytyy toivoa että isä älyää suojella heitä (lapsia)

Äiti kun taitaa elellä nyt omissa haavemaailmoissaan, seuraamuksista välittämättä. Toivottavasti älyäisi edes keskittyä antamaan uudelle vauvalle rauhallisen alun.

 

Noin huomionkipeä ihminen olisi kyllä saanut jäädä lapsettomaksi.

***

Vettenperä

Vesiperä

Petkunperä

Petkunterä

***

Eri juttuja ja lähteitä yhdistelemällä alkaa käydä ilmi, että henkilöllä on skitsofrenia, kaksisuuntainen mielialahäiriö, vaikea masennus ja alkoholismi. Lisäksi hän on ilmeisesti yrittänyt tappaa lapsensa, mutta tullut viime hetkellä katumapäälle ja lapsi on saatu elvytettyä...

***

Mähän muistan ton Minnan ala-aste ajoilta!

En siis todellakaan tunne häntä, mutta jotenkin se näytti niin tutulta.

Nyt kun luin, että oli Mikkolan ala-asteella ja oikean/tyttönimen tietäen, osasin yhdistää hänet veljeensä, jonka tunsin paremmin.

(Mintun huomautus: Minulla ei muuten ole veljeä)

***

Olen ilkeä, mutta näinköhän MV taruili kouluaikanaankin. Kiusaaminen on toki aina väärin. Mutta mikäli harjoittaa tämäntyylistä järjestelmällistä valehtelua, ymmärrän kiusaajiakin.

Joskus pitäisi katsoa peiliin.

***

Minä ajattelin jo päivällä, kun luin tästä K:sta, että MV kumppaneineen taitaa "vehkeillä" teidän/meidän ka. Heillä taitaa tosiaan olla hirveä julkisuuden kaipuu...Uskon, että saavat jonkinlaisen tarinan kehiteltyä valheiden peittelemiseksi.

***

^ Jep. Voisin jopa väittää Minttiksen olevan iloinen tuosta "paparazzi-julkisuudestaan". Tietenkin pitää sitten lasten takia vähän nurista siitä yksityisyyden suojasta.

***

Onkohan Minttis turvautunut siihen vanhimpaan keinoon pitää mies itsellään keinolla kuin keinolla, tulemalla raskaaksi. 
***
Ja tossa kuvassa Mintun ilme on musta jotenki voitonriemunen. Varmaan oikein ilonen ku sai haluamansa kuvan, itsensä mies kummassakin kainalossa. (tolla pärställä ei oikeesti päästä tohon tilanteeseen kuin tosiaan ennalta sovitusti.)

(Mintun huomautus: Kommentti koskee 7 päivää – lehdessä julkaistua kuvaa, joka siis otettiin äitiyspoliklinikan pihalla ennen kuin ehdimme edes huomata kuvaajaa ja toimittajaa)

***

Jos se kuppi meni nyt sit nurin?   Varmaankin aviomies sai tarpeekseen, jos ei oikein huumori kohdannut tuosta mammaklinikalla-kuvasta? Jos kerran on jo eripaprut laitettu meneen, ENNEN tätä kaikkia kohua, niin todennäköisesti ukko haluaa nyt kahta kauheemmin pois. Ja ei voi moittia!

***

Je,jep.Syyte tai ei,eiköhän tämän rouvan "kirjailijanura" ollut siinä.Maine ja uskottavuus meni.Parempi vaan rämän rouvan hakeutua toiselle alalle,ei riitä rahkeet kirjailijaksi

***

Ei jukoliste. Silti suoltaa sitä sontaansa kirja kirjan jälkeen omakustanteena eikä tajua vinkistä, kun oikeet kustantamot ei lämpene!

***
 

Ja jos joku ei sattunut nyt ymmärtämään, niin ihka ensimmäinen sääntö nettivihassa on - ÄLÄ GOOGLETA! 

maanantai, 17. kesäkuu 2013

Nettiviha arjessa

Niin pitkään kun nettiviha on vain nettivihaa, sen kanssa eläminen on helppoa. Alkushokin laimennuttua moni ymmärtänee nettivihan ykkössäännön: Älä lue. Se ei ole aina helppoa. Ihminen on luonnostaan hyvin utelias eläin ja haluaa tietää mitä itsestä puhutaan. Kuin huomaamatta sitä antaa itselleen luvan käydä ”nyt vielä tämän kerran” katsomassa mitä siellä ja siellä keskustelussa on ja samassa muistaakin miksi ei olisi pitänyt. Pitäisi muistaa, ettei kenelläkään ole mitään velvollisuutta lukea kirjoituksia, eikä vastata huutoon, joka ei yleensä hiljene minkäänlaisilla vastapuheenvuoroilla. Niitä oikeita sanoja ei vain ole.

Ihan liian helposti nettiviha kuitenkin leviää netin ulkopuolelle. Netin kirjoitteluista syntyy uteliaisuus myös niissä, jotka kohtaavat vihatun arkielämässä ohimennen. Yhtäkkiä on niin pirun hienoa olla vihatun facebook-kaverina ja levittää henkilökohtaisia asioita pitkin nettiä. Siinä menevät perhekuvat, henkilökohtaiset asiat ja myös luottamustoimissa luottamuksellisiksi sovitut asiat, jos sillä voi jollain tapaa pönkittää omaa statustaan tai yllyttää vihamyllyä.

Juorut eivät olekaan enää vain suusta suuhun naapurustossa leviäviä juoruja vaan on pirun pop päästä revittelemään keskustelupalstoille: ”Mä tiedän missä se asuu”, ”Sen mies on töissä siellä ja siellä”, ”Lapset on mun lapsen kavereita ja niillä on kotona sitä ja tätä”. Kukaan ei kyseenalaista netissä kerrottua totuutta, kun sen kertoo ”ihan varmasta lähteestä miehen työkaverin vaimo”. Osa voi olla tottakin, mutta toisaalta valheet saavat ajoittain aivan käsittämättömiä piirteitä, kun tarinan mukaan nettivihan kohde on saanut keskenmenon pari kuukautta vauvan syntymän jälkeen ja samoihin aikoihin perheen vanhempi lapsi on tappanut itsensä. Siinä sitä on yhtä kysymysmerkkiä, kun puhelin ja facebook täyttyvät ”onko se totta” – viesteistä.

Nettivihatun asioita on hyvä ruotia kotona. Kovaan ääneen ja välittämättä siitä, että vihatun lapsen kaverit kuulevat. Siinä sitä taas selvitään koululla yhtä ja toista, johon lapset – niin vihatun kuin toisenkin osapuolen – ovat sinällään täysin syyttömiä. Huonolla tuurilla missiolle lähtee myös lasten opettaja, jolla on oma mielipiteensä, jota julistaa lapsille. Ammattitaitoista? No ei taida olla.

Kun puhut jollekin perheesi asioista, törmäät kerta toisensa jälkeen toteamukseen: ”Joo. Mä tiedän.” Väkisinkin tekee mieli kysyä, että mistä sä tiedät ja mitä, kun todennäköisimmin tietolähde on joku nettikirjoittelija, jonka tietojen todenperäisyyttä voi vain arvella. Jossain vaiheessa vain väsyy selittelemään yhtään mitään. Toteaa, että oikeat läheiset tietävät kyllä asioiden laidan ja muilla ei ole niin väliäkään. Vaan kyllä se silti ahdistaa, kun kävelee koulunpihalle ja näkee useamman kääntyvän kuiskimaan jotain toiselle lastaan kouluun tuomaan tulleelle vanhemmalle tai havahtuu salamavaloon kauppareissulla. 

perjantai, 14. kesäkuu 2013

Missä ovat muut? Missä on tukiverkosto?

Itse törmäsin vuosi sitten monta kertaa kummalliseen ajatukseen netissä. Moni kysyy nettivihan kohteelta, että miksi tämä on yksin? Missä on perhe? Missä on tukijoukot?

Vaikka nettivihan kohde voi olla ihan kuka vain, useimmiten ampumalinjalle taitaa osua jollakin tapaa julkisuudessa oleva henkilö. Jokainen julkisuudessa tavalla tai toisella oleva joutuu varmasti perheensä kanssa käymään erinäisiä keskusteluja ja pohdintoja siitä, että mikä on perheen suhde julkisuuteen. Jokaisella ihmisellä on oikeus valita haluaako olla julkisuudessa ja millä tavoin. Moni tekee päätöksen, että perhe pysyy poissa julkisuudesta, niin hyvässä kuin pahassakin.

Päätös on mielestäni täysin ymmärrettävä ja nettivihan osuessa osaksi julkisuutta, sen ymmärtää entistä selvemmin. Kukaan ei halua asettaa perhettään raadeltavaksi. Eikä kukaan halua kävellä joukon ammuttavaksi tieten tahtoen, kun se ei edes millään tavoin ole vaikkapa osa perheenjäsenen työtä. Usein vahvin tukijoukko on se hiljainen joukko, jota ei koskaan nähdä.

Täytyy muistaa, että samalla kun jokainen itse määrittelee sen haluaako olla julkisuudessa, meidän on myös mahdollista päättää mitä haluamme itsestämme julkisuuteen antaa. Loppujen lopuksi julkinen minä on monelle hyvin suppea ja pieni osa itseä, eikä välttämättä aina edes osatotuus. Monelle julkisuus on eräänlaista teatteria. Ihmisille näytetään se mikä halutaan, ei sisintä. Tämänkin ymmärtää. Kritiikki on helpompi ottaa vastaan, kun sen kohteeksi joutuu eräänlainen roolihahmo, eikä itse.

Koska julkisuus on vain yksi osa ihmisen elämää, yleensä hyvin pieni osa, kotijoukkojen tukeminen mitataan jossain ihan muualla kuin julkisissa esiintymisissä. Se mitataan lasten vanhempainilloissa, joissa tekstarit lähtevät napsumaan heti, kun nettivihan kohde astuu saliin. Se mitataan kauppareissuilla, joilla täysin tuntemattomilla on asiaa ja se mitataan niinä hetkinä, kun itse ei enää jaksa uskoa muuhun kuin vihapuheeseen. Ne sanovat, että kun valheita kuuntelee tarpeeksi pitkään, niihin alkaa uskoa.

keskiviikko, 12. kesäkuu 2013

Nettivihan kohteena sivullinen

Nettivihasta on tullut ilmiö. Kun kisataan siitä kuka huutaa kovimmin, ei ole väliä kuka osuu maalilinjalle. Kohde voi ihan yhtä hyvin olla satunnainen julkisuudenhenkilö, naapuri tai ihan kuka vaan, jonka naama tai mielipide ei tänään nyt satu miellyttämään. Olemme tehneet vuosikymmeniä töitä rasismia vastaan, jotta ihmisillä olisi oikeus olla juuri sen värisiä kuin minä ovat syntyneet, uskoa siihen Jumalaan, johon uskoo ja rakastaa samaa sukupuolta olevaa. Kuitenkin tämän päivän suureksi ongelmaksi näyttää nousevan juurikin suvaitsemattomuus ja eräänlainen rasismi. Kun tummaihoisista ja homoista on tullut arkipäivää, on palattu takaisin koulunpiha-asteelle, jossa kiusaamisen syyksi kelpaa ihan mikä vain.

Valitettavasti tässä vihariemussa jalkoihin jää helposti myös sivullisia. Kun joku joutuu nettivihan kohteeksi, alkaa loputon tekemisten ruotiminen. Nettikansa ei unohda, eikä netistä huku mikään. Esille kaivetaan kaikki mitä ko. henkilö on koskaan tehnyt ja sanonut. Mukaan ruotimiseen joutuvat perhe (mukaan lukien lapset, puoliso, vanhemmat ja sisarukset perheineen, ehkäpä myös siskonkumminkaimanveljenpoika, jos sellainen suinkin on jossain tekstissä koskaan mainittu), ystävät (joista keksitään mitä uskomattomimpia juttuja, jos oikeaa tietoa ei löydy), työkaverit (koska löytyy joku aivan käsittämätön aasinsilta nettivihan kohteen tekemisiin – ”Tää fontti tässä näyttää muuten ihan ton käsialalta”) ja suurin piirtein jokainen, joka ikinä vaan uskaltaa mainita nettivihan kohteen tuntevansa. Paitsi, että trollaus on netissä kova sana ja lähestulkoon kaikki ovat kotoisin Porvoosta ja näin ollen jokainen, joka nettivihan kohdetta netissä uskaltaa puolustaa, saa pian niskaansa ”sä olet kuitenkin oikeasti se” – kommenttiryöpyn.

Siinä voi isompaakin ihmistä hirvittää, lapsesta puhumattakaan, kun netti täyttyy teksteistä, joista ei ota tolkkua kukaan. Joku kertoo jotain ja yhtäkkiä kertomus jää elämään täytenä totena. Netti on kuin pieni kyläyhteisö, jossa kaikki tietävät asiat asianomaista paremmin. Tosin täytyy muistaa, että elämme maailmassa, jossa on ihan ok soittaa pikkutytölle ja uhata puukotuksella, ihan vain siksi, että tyttö sattui soittamaan väärään numeroon tai lähettää tappouhkauksia ihmiselle, joka nyt vain sattuu olemaan erikielinen kuin itse olet.

Viha yltyy. Se leviää. Se tarttuu. Mihin se johtaa? 

  • Kirjoittaja: Minttu Vettenterä

    Sunnuntaibloggaaja sohaisi muurahaispesää ja aiheutti suomalaisessa somessa ilmiön, jonka kaltaista ei oltu nähty.

    Nyt Kirjoittaja palaa rikospaikalle ja avaa tekstin keinoin mitä oli muuttua yhdessä kesässä täysin tuntemattomasta suunnattoman vihahyökyaallon kohteeksi.

    Nettivihaa pohditaan ilmiönä, mutta ennen kaikkea yhden naisen oman kokemuksen kautta.

    Sana on vapaa. Sitä voi käyttää kommenteissa, facessa ja sähköpostissa.

  • Jos et jaksa vihata: Tutustu Jaaroniin!